Ryömii ulos pöytälaatikosta hän

Päivittäkää kirjanmerkkinne, oi kaikki kaksikymmentä lukijaani.

Minä muutan.

Joskus kauan sitten tein päätöksen, että jos bloggaan muustakin kuin omasta navastani, teen sen "oman" domainini alla.

Päätös horjahteli pahasti aloittaessani tämän blogin, sillä ajattelin, ettei kukaan ota vakavasti kolmikymppistä teiniromantiikan kirjoittajaa. Kirjoitan siis nimimerkin takaa. Veikkaan vieläkin, ettei kukaan ota vakavasti, mutta päätin silti uskaltautua ulos pöytälaatikosta.

Osoite siis vaihtuu, nimimerkkikin päivittyy omaan rakkaaseeni, mutta horinat säilyvät samana: http://calendula.stazzy.net

K-kirjaimella

Niinä viikkoina

joina työtunnit

voi laskea

kertomalla

lisäämällä

ylitse

potenssiin

Niinä viikkoina

joina yöunet

saa kasaan

vähentämällä

jakamalla

osissa

pilkun jälkeen

Niinä viikkoina

joina väsymys

hivuttautuu

jokaiseen

jäseneen

Niinä viikkoina kaikki kiva alkaa k-kirjaimella:

kahvi

klementiini

kehu 

Aivan pian saanen viimeisen pisteen paperille.

* * *

Arjesta runotorstain 234. haastetta mukaellen.

[Kuva: Anthony Lopez, CC BY-NC 2.0]

Alkuunpanijat

"Oletko testannut sitä pystyasennossa?"
"Tietenkin."
"Kuinka se liikkuu?"
"Hyvin eteenpäin, vähän kankeammin takaperin."
"Auttaisiko kolmas jalka?"
"Kokeilin sitäkin, ei tuonut etuja tuotantokustannuksiin verrattuna."

"Jos puristaisin tuosta..? Sehän toimii kuten pitääkin! Tehtäisiinkö tästä veivistä pienempi?"
"Ei kannata, noin se on helpompi löytää. Kuitenkin melko olennainen osa."

"Entäs väri? Vihreä?”
"Sekoittuu liian helposti kasvillisuuteen. Jos kokeilisit beigeä, sellaista kamelinpersien väristä. Sitä on vielä varastossa."
"Selvä. Se on sitten vissiin siinä. Valmis."

"Aika ruma, mutta eiköhän siihen totu. Mutta mihin me se laitetaan pois jatkotuotannon tieltä?"
"Ajattelin, että Eedenissä olisi tilaa. Laita sinne hyvän ja pahan tiedon puun alle. Kyllä se siellä pärjää."

[Kuva: Kansas Explorer, CC BY-NC 2.0]

Raapalevastaus pakinaperjantain Alkuunpanijat -haasteeseen.

Kiviä

 

Kaksi polkupyörää.

Reppu selässä.

Märät tennarit.

Liikenne aivan

väärällä

puolen.

Toivoimme ettemme

eksyisi.

Sateen alla.

Kapeilla teillä.

Sieltä jostain keskeltä tuulta ja Irlannin vihreitä niittyjä löysimme viimein druidien piirtämät kivikehät.

Huokailivat tarujaan meille.

Silloin tiesin hengittäväni.

Silloin hymyilit minulle vielä.

* * *

Runotorstain ja Valokuvatorstain 232. haaste.

Taustamelua ja hissimusiikkia

Hymyilin taannoin leveästi Deen kommentille: "Oh, luojan kiitos kerrankin joku, joka ei kuuntele pianon pimputusta kirjoittaessaan."

En ole aivan varma, onko ihmisen mahdollista kirjoittaa
a) muulloin kuin yöaikaan ja
b) musiikitta.

Kohta b on oikeastaan aika erikoinen, koska en tiedä musiikista juuri mitään. En ole koskaan kokenut itseäni erityisesti musiikkiriippuvaiseksi, oikeastaan päinvastoin. Paitsi silloin kun kirjoitan.

Tiedän ihmisiä, jotka valitsevat musiikin kirjoittamansa tekstin tunnelman mukaan. Ja niitä, jotka laittavat repeatille jonkin sopivan biisin, joka ei jää päähän soimaan. Niin, että loppujen lopuksi se katoaa taustamusiikiksi.

Minä voisin väittää, etten valitse musiikkia tekstin mukaan, mutta musiikki vaikuttaa suorastaan paljon siihen mitä kirjoitan. Sateen lasten idea lähti vyörymään yhdestä juovikkaasta huovasta. (Piste sille, joka tunnistaa kyseisen biisin.) Eilen mainitsemissani 31 000 sanassa on meri ja mukulakiviä, mutta myös jossain taustalla Nahkatakkinen tyttö. (Sen kaikki tunnistavat.)

Mitä sitten kuuntelen kirjoittaessani?
Noh, vaikkapa seuraavia ja etenkin seuraavia:

Panic! at the Disco. Myöhäislöydetty, mutta nykyään suuri suosikki. Varsinkin I Write Sins not Tragedies on aivan loistava.

Amanda Palmer. Kiitos Amandan löytämisestä kuuluu samalle ihmiselle, jota lainasin taannoin sähköiseen julkaisemiseen liittyen. Australia, etenkin Australia, oi tuo kaipuu pois todellisuudesta.

Suomirock. 80- ja 90-lukujen suomirock. Opin alta metrin mittaisena käyttämään vanhempieni lp-levysoitinta Dingon takia.Tässä listassa nyt on kuitenkin niin monta nimeä ja ehkä vielä löytämistäkin odottavaa kappaletta, etten ala erikseen luettelemaan. Uudemman suomirockin kanssa mulla on vähän vaikeuksia. Ehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Ladyhawke - Paris is Burning. Ja lämpimät yöt parvekkeella Välimeren rannalla.

Carola. Carola on suomirockin ohella nuoruuteni suuria rakkauksia.


Entäs te muut? Mikä soi? Vai soiko mikään?

Vaaleanpunainen hymiö

Meri oli lämmin. Niin lämmin, ettei sinne kahlatessaan tarvinnut epäröidä hetkeäkään. Meri oli lämmin ja ranta kivinen. Aaltojen pyöristämiä kiviä, joista irtosi ohutta harmaata pölyä vaatteisiin. Meri oli lämmin, ranta kivinen ja valo meren yllä hehkui puuterinsävyä, jollaista ei nähnyt missään muualla.

Jostain sellaisesta se lähti.

En ajatellut kirjoittavani novellia. En kahta. En etenkään ajatellut, että puolta vuotta myöhemmin laittaisin virtuaaliselle paperille pisteen 31 000 sanan jälkeen. Se ei ole pitkä, mutta olen ihan käsittämättömän ylpeä itsestäni. Se on tarina. Siinä on alku, loppu ja melko monta kappaletta välissä. Juoni, henkilöitä ja dialogia.

Se on tietokoneella ja varmuuskopioituna. Se on tullut välillä uniini ja unohdettu välillä kokonaan.

Se on kevyttä viihdettä, ei missään tapauksessa vakavasti otettavaa taidetta. Luonnehdin sitä leikkisästi sanoilla "silkkaa chick littia", vaikka muutamat perinteisimmistä genren tunnusmerkeistä puuttuvatkin. Ei mediaseksikkäitä työpaikkoja, fanaattista shoppailua tai muodin seuraamista, ei ulkonäköongelmien kanssa painimista.

Siinä on pieniä tapauksia elävästä elämästä (vaaleansininen kokolattiamatto eteisessä, anyone?) ja kaksi päähenkilöä, joista tunnistanee ällöttävän paljon marysueutta. Etenkin siinä on meri ja auringonkiloa katedraalin seinillä.

Kaikesta pienuudestaan, keveydestään ja keskeneräisyydestään huolimatta se on kuitenkin kokonainen tarina ja sen takia hymyilin typerästi tietokoneelleni koko eilisillan. En minä ole koskaan kirjoittanut mitään satunnaista novellia pidempää, en edes haaveillut moisesta.
Kirjoitinko minä kaiken tuon ihan itse?