29. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa VII - Dionysos



Hän oli täynnä energiaa herätessään aamun valjetessa ja muisti jokaisen yksityiskohdan edellisillasta. Nora oli ollut sievä ja suloinen, pehmeä ja kiinnostava. Pitänyt vaatteet tiukasti yllään, eikä hän ollut viitsinyt ehdotella enempää. Hänelle olivat riittäneet ihon silkkisyys ja uteliaat huulet. Mutta lähinnä he olivat kuitenkin vain istuneet hämärässä ja keskustelleet. Tai pimeäähän se oli jo ollut, näillä leveysasteilla oli jo pimeää jopa toukokuun lopussa. Pimeää mutta lämmintä. Hän olisi verrannut yöilmaa linnunmaitoon, jos olisi tiennyt millaista linnunmaito on.

Hän keitti kahvia herättäen sisarensa kolistelullaan ja oli tyytyväinen huomatessaan, että Linnea vaikutti suunnilleen omalta itseltään. Ehkä tämä oli tosiaan vain ollut väsynyt. Hän avasi pöydän, kattoi siihen kupit ja kutsui Norankin aamiaiselle. Oli suorastaan huvittavaa, millainen kontrasti tyttöjen välillä vallitsi. Tumma Nora oli käynyt suihkussa, raikas ja laittautunut, vaalea Linnea pörröpäinen ja vastaherännyt.

Leo levitti kahvikuppien keskelle karttakirjan. Heillä mitään gps:aa ollut, hänestä tuntui että Ellu olisi loukkaantunut moisesta nykyajan kotkotuksesta.
”Minne seuraavaksi?” kysyi Linnea kun oli saanut heräteltyä itseään kofeiinilla.
”Mä ajattelin, että ihan vain tästä etelään ja Sveitsin suuntaan”, hän vastasi.
Nora näytti miettiväiseltä, kaivoi taskustaan pienen, punaisen ja kuluneen muistikirjan ja selaili sitä tovin. Nora oli siis muistikirjaihmisiä. Sopi hyvin yhteen perinteisten karttojen kanssa.

”Tuota, mulla vois olla ehdotus”, aloitti tyttö varovaisesti, ja kuullessaan ettei sitä ainakaan vielä tyrmätty, jatkoi: ”Riippuu tietty siitä, onko teillä kiire. Mutta me ollaan ihan lähellä Ranskan rajaa. Sen toisella puolella on Elsassin viiniteitä. Upeita maisemia, söpöjä kyliä, mainiota valkkaria, tietenkin. Kiersin joskus viisi vuotta takaperin vanhempieni kanssa. Näkemättä jääneisiin paikkoihin kuuluu vaikkapa... odottakaas... Niedermorschwihr.”
”Mikä?”
”Nie-der-morsch-wihr. Sori, ei oo mun vika että elsassilaiset on halunnu antaa kylilleen mahdottomia nimiä. Mutta siellä on ainakin useampi winstub, viinitupa ihan kylässä. Sä nimittäin et aja jos me jumiudutaan johonkin maistelemaan.”

”Joo!” sanoi Linnea ja kääntyi vasta sitten kysyvän näköisenä veljeään päin: ”Ei kai meillä kiire ole?”
Leo kohautti olkiaan. Mihinkäpä heillä kiire, valmiissa maailmassa. Jos Linnea oli valmis lykkäämään merelle ehtimistä päivällä, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan. Tarkoittaisihan se myös päivää lisää Noran seurassa.

Kylä oli pieni. He ajoivat kertaalleen sen läpi ja sitten takaisin. Muutama katu ristissä. Pääkadun alussa oli parkkipaikka ja siihen Leo jätti Ellun kiltisti parkkiin. Linnea hypähti ulos ja oli jo seuraava hetkenä kadunkulmassa tutkimassa ympäristöään: ”Täähän on ihan mielettömän pittoreski kylä. Kattokaa nyt noita hirsiristikkoja talojen seinissä. Tai tota sinistä taloa. Ihan hurja väri. Leo, anna mä etsin kamerani ennen kuin sä lukitset ovet. Meneeköhän kauan jos me kierretään tää ympäri?”
”Jaa-a, ehkä varttitunti. Eihän tässä oli kuin kolme hassua katua”, Leo vastasi. He tarttuivat tuumasta toimeen, eikä siinä paljoa varttituntia pidempään tosiaankaan mennyt.

”Mistä kellarista me aloitetaan?” Leo kysyi heidän nähtyään suunnilleen kaiken kylässä.
”Lähimmästä? Mä huomasin yhden tuossa kulman takana”, Nora ehdotti.
Omistaja maistatutti heillä kaikkea tuotantoaan. Viini oli juuri sopivaa: viileää, makeaa tai happamampaa, hieman kirpeää. Nuorten mukaan lähti useampi kapeakaulainen vihreä pullo. Lounastauko paikallisessa winstubissa, rasvaisen ja kermaisen paikallisen ruoan ja oluen kera, sitten seuraavaan kellariin. Linnea hihitteli jo.

He joutuivat odottamaan hetken, sillä kellarissa paikalla oleva parrakas mies palveli saksalaista turistipariskuntaa. Esillä olevat viineistä kertovat kirjat ja tilan tuotteet kiinnittivät Noran huomion. Tämä siveli sormillaan kevyesti yhden pullon pintaa ja kysyi: ”Tiedättekö te kuka keksi viinin?”
”Joo”, Linnea vastasi, ”Dionysos, tai Bacchus, miten halutaankin kutsua.”
Nora nyökkäsi: ”Dionysos aiheutti melkolailla ongelmia ja orgioita juottamalla humalaan niin jumalia kuin kuolevaisiakin. Eikä tainnut itsekään olla ihan kohtuukäyttäjä.”
Leo nosti kulmakarvojaan: ”Orgiat jumalten kesken olis varmaan ollu mielenkiintoista koettavaa.”
Tyttöjen naurun keskeytti parrakas mies, joka onnistui lopulta myymään heille varastoistaan vielä muutaman pullon lisää.

”Jäädäänkö me tänne? Mä en tosiaan voi kyllä ajaa, mutta ei täällä kyllä sen kummempaa tekemistäkään ole. Sitä paitsi ihan kohta sataa”, Leo sanoi heidän kävellessään kylän kujien poikki parkkipaikkaa kohden. Tytöt vilkaisivat taivaalle, jossa horisontti tosiaankin täyttyi uhkaavista pilvistä.
”Ellu, korttipeli ja vähän lisää viiniä?” Linnea ehdotti. ”Mulla on pelikortit jossain laukun pohjalla.”
Muilla ei ollut parempiakaan ideoita, joten he asettautuivat pöydän ympärille, avasivat vielä yhden valkoviinipullon ja ryhtyivät pelaamaan. Jumalten nektari irrotteli kielenkantoja ja peli eteni suorastaan meluisena sateen ropistessa auton peltejä ja ikkunoita vasten, siihen saakka, kunnes itse kukin tunsi alkoholin väsyttävän voiman. Linnea avasi sängyn ja kysyi reppuaan penkovalta Noralta: ”Et kai sä nyt meinaa teltassa nukkua? Tää on parkkipaikka, silkkaa asfalttia ja sitä paitsi siellä sataa. Kyllä tuohon kolme mahtuu.”

Nora epäröi hetken, mutta myöntyi sitten. Ajatus kosteasta teltasta ja lainehtivasta asfaltista ei tainnut houkutella. Tyttö vaihtoi päälle yöasunsa ja sai karttakirjaansa syventyneen, seuraavaa etappia miettivän Leon havahtumaan. Pieni yöpaita ei ollut tiukka tai läpinäkyvä, mutta niin keveää materiaalia, että vartalon jokaisen yksityiskohdan saattoi arvata sen läpi. Hän tuijotti Noraa hetken ja vilkaisi sitten Linneaa, jolla oli kasvoillaan aivan samanlainen ilme kuin hänellä itselläänkin. Ei tainnut olla Linneakaan täysin immuuni naiskauneudelle.

Lopulta sisar laski katseensa ja oikaisi itsensä sänkyyn, seinän viereen. Nora asettautui sängyn keskelle, selkä miltei Linnean selkää vasten, eikä siis jättänyt Leolle muuta paikkaa kuin aivan itsensä ja seinän välissä. He olivat niin lähekkäin, että hän tunsi Noran hengityksen kasvoillaan. Linnea vaikutti nukkuvan ja Norakin oli sulkenut silmänsä, mutta Leo makasi hereillä vielä pitkään tutkaillen tytön kasvoja hämärässä ja silittäen kevyesti tämän poskea.

Kuva: Michelangelo's Bacchus. Museo del Bargello, Florence, Italy / Wikimedia commons 

27. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa VI - Lorelei



Näköalareitti vei vanhaa Volkswagenia pieniä teitä pitkin, ja he olivat juuri ohittaneet Münsterin kaupungin Noran ehdottaessa kierrosta Reinin varrelle. Sanoi haluavansa käydä tervehtimässä Loreleita.

Leo vaihtoi pitkän silmäyksen sisarensa kanssa ja suostui lopulta, eihän tässä jäniksen selässä oltu. Nora tavasi karttaa takapenkillä ja ohjasi heidät lopulta perille melkein ilman erehdyksiä. Viheriäällä paikalla joen varrella oli muitakin turisteja. Linnea laskeutui rantaan ihmettelemään leveää, vuolasta jokea ja Leo odotti uteliaana mikä tarina tästä paikasta olisi kerrottavana.

Nora istuutui nurmelle ja odotti Leon asettuvan viereensä ennen kuin osoitti sormellaan läheistä kalliota: ”Sanovat, että tuolla ylhäällä istuu Lorelei, nuori vaalea nainen kampaamassa hiuksiaan ja laulamassa merimiehet turmioon. Vähän kuin seireenit, mutta ilman pyrstöä tai siipiä. Oikeasti tämä on kai Reinin kapein kohta, ja virtauksiltaan vaarallisin. Haaksirikkoutuvat toisinaan vielä nykyäänkin.”
Tyttö jäi katselemaan kallion huipulle, kuin nähdäkseen miehille kuiskailevan taruolennon, ja jatkoi legendaa hukkuneesta Loreleista. Leo ei kiinnostunut kalliosta tai joesta, vaan seurasi Noran vaaleanpunaisen suun liikkeitä ja silmiä joiden tummuudessa tanssi pieniä kultaisia pilkkuja. Ne saivat hänet miettimään millaista olisi tuntea nuo huulet ihollaan, omilla huulillaan, katsoa silmiin aivan lähietäisyydeltä.

Haaveiden kohde herätti hänet itse: ”Sä et ole kuullut sanaakaan.”
”Kuulin mä. Tai siis, alun ainakin.”
Hän oikaisi itsensä kyljelleen nurmelle. Hänen hämmästyksekseen, pienen harkinnan jälkeen, Nora teki samoin. Siinä he olivat, nenät vastakkain, miltei piilossa maailmalta kasvillisuuden suojassa. Ja hänestä tuntui jälleen siltä, että Noran terävä katse osasi lukea hänen ajatuksensa. Leo painoi kasvonsa lähemmäs tytön kasvoja, otti tämän alahuulen hellästi omiensa väliin ja tunsi Noran vastaavan suudelmaan. Hän antoi kätensä liukua selkää pitkin, löysi kaistaleen paljasta ihoa t-paidan ja shortsien väliseltä alueelta ja hyväili sitä sormenpäillään. Tästä hän piti, pienestä tummasta seireenistä joka houkutteli miehen mukaansa syvyyksiin.

Mukavasti alkaneen hetken keskeytti aivan lähistöltä kuuluva yskähdys. Leo pongahti istumaan ja huomasi Linnean nojaavan auton kylkeen ja katselevan heitä ilmeettömänä. Niin ilmeettömänä hän ei ehkä ollut koskaan sisartaan nähnyt.
”Älkää toki antako mun häiritä”, Linnea totesi.
”Se taitaa olla vähän myöhäistä”, Leo vastasi ja nousi ylös puhdistaen heiniä vaatteistaan. Tilanne oli kumman kiusallinen.
Pieni tumma seireeni oli kohottautunut kyynärvarsiensa varaan ja silmäili sisaruksia levollisena, kysyen lopulta: ”Jatketaanko me vielä matkaa, vai haluatteko te jäädä yöksi jonnekin tänne?”
Leo vilkaisi kelloaan. ”Jatketaan vielä vähän. Eiköhän me tunnin parin sisään jokin leirintäalue löydetä.”

Linnea istui pelkääjän paikalla tuijottaen ikkunasta ulos, seuraillen ohikulkevia jokivarren maisemia omituisen vaitonaisena. Leo puhui niitä näitä Noran kera, saaden irrotettua sisareltaan vain satunnaisia hymähdyksiä. Lopulta kelvollinen leirintäalue löytyi, Leo parkkeerasi auton tuuhean tammipuun alle ja Linnea penkoi ruokakaappia illan vähitellen hämärtyessä. ”Mitä te haluatte syödä? Vaihtoehtoina on pastaa tomaattikastikkeella tai pastaa tomaattikastikkeella.”
Nora naurahti ja vastasi: ”Pastaa tomaattikastikkeella sitten varmaan.”
Tytöistä vaaleampi kävi ruoanlaittopuuhiin sanaakaan sanomatta, jättäen veljensä ja Noran jutustelemaan keskenään.

”Mä oon aika väsynyt, taidan mennä jo nukkumaan, kunhan saat ne tiskit alta pois”, Linnea sanoi Leon kootessa astioita pöydästä.
Poika kohotti kulmiaan hiukan. ”Eihän kello ole kuin hädin tuskin kymmenen.”
”Kannattais sunkin jos meinaat huomenna jaksaa ajaa.”
”En kyllä meinannut ajaa niin paljoa kuin tänään, en todellakaan.”
”Itsepähän tiedät.” Linnea avasi sängyn, pesi hampaansa ja toivotti seuralaisilleen vaimean hyvän yön ennen kuin veti auton sivuoven perässään kiinni.

”Ehkä se on huomenna paremmalla päällä”, totesi Leo hiljaa. Linnea oli oikukas, hänen jos kenen pitäisi se tietää. Nora hymyili, hassua vinoa hymyä, saaden hänet muistamaan että ilta oli vielä nuori. Ja kun hän lopulta, vuorokauden vaihtuessa jo toiseen, etsi paikkansa nukkuvan Linnean vierestä, hymyili hän itsekin tajutessaan kuinka nuori ja iloluontoinen ilta oli tosiaan ollutkin.

***
Osa VII - Dionysos


Kuva: Heinrich Pröhle / Wikimedia commons

26. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa V - Helena


Sitä voi jo kutsua sillaksi.

Mä unohdin tietenkin nimen, mutta pirun pitkä se on, se joka johtaa Ruotsista Tanskan puolelle. Huonompaa alkaisi heikottamaan, eikä mulla ole aavistustakaan miten se pysyy kasassa. Voisinkin oikeastaan kysyä Leolta joskus, se tajuaa rakennelmista enemmän kuin mä. Mutta kaunis se on, se silta.

Tanskakin on kaunis. Tasainen ja tuulinen, aika lailla sellainen kuin odotinkin.

Vähän kuin Nora. Tasainen ja tuulispää yht’aikaa. Kaunis ja vaarallinen kuin Troijan Helena. Rakentaisin vaikka puuhevosen ja katselisin sen sisältä ilokseni koko illan jos uskaltaisin.

Niin muuten katselisi varmaan Leokin. Vaikka ei se sitäkään myönnä. Leo ja naiset. Ei se ujo ole, sillä on vain ollut huono tuuri osua aina ihan käsittämättömien sekopäiden seuraan. Niin kuin se viimeisin, joka veti palkokasveja hengityselimiin jo silloin, kun mä kävin kahvilla Leon kanssa. Eikä se ollut edes erityisen nätti.

Leo ja Nora olis kyllä nätti pari, sille ei voi mitään. Velikulta on ihan hyvin veistetty nuori mies. Me ollaan itse asiassa aika saman näköisiä. Jopa niin saman näköisiä, että mäkin tajuan sen. Vaaleita, pitkiä ja kulmikkaita. Mutta siinä missä mä tunnen itseni joskus vähän drag-queeniksi peiliin katsoessa, mekko päällä etenkin, Leolle se sopii. Siis ei mekko, vaan kulmikkuus. Se on kuitenkin meistä kahdesta se mies.

Ne olis kyllä nätti pari, mutta.

Mutta.

***

24. elokuuta 2011

Satunnainen kesäruno kuustoista



Runotorstai on vielä kesälaitumilla, mutta osallistun jo. Syyskuun alussa unohdan kuitenkin.

Minulla ei ole tällä hetkellä mitään kunnollista suomenkielistä kesäkirjallisuutta. Itse asiassa minulle ei ole mitään kunnollista lukematonta suomenkielistä kirjallisuutta. Se aiheuttaa satunnaisesti karmivia puutosoireita. Aivan pian hyökkään kuitenkin Amazonin kimppuun, älkää huoliko. Pitäisi vain saada päätettyä mitä tilaa.

Runotorstain kesähaasteessa piti siis löytää kesäkirja, valita numero, selata kesäkirjaa numeron osoittamalle sivulle ja laskea niin ja niin mones lause. Minä valitsin numeron 16. Jostain syystä. Se vain sattui tulemaan mieleen.

Blogin hengessä roikkuen valitsin kesäkirjakseni sen missiromaanin joka hyllystä löytyi. Neiti pormestari. Silkkaa harlekiinia. En ole lukenut. Olen yrittänyt kyllä, mutta hirveät kirjoitusvirheet ja se umpikornius saivat hakkaamaan päätä seinään ensimmäisten sivujen jälkeen. Mitäpä sanotte vaikkapa seuraavasta lauseesta, heti ensimmäisellä sivulla: "-Neiti Hunstomper, mies sanoi hidastellen syvällä äänellään, joka kuulosti aivan kypsiltä persikoilta, - - -" 

Tai mitenkäs olisi nelossivun kohokohta: "Kertoi, että hänen paras apuvälineensä seksijutuissa on valkoinen leipä ja majoneesi." (Voisko joku mahdollisesti selittää tän logiikan mulle?)

Entäs tämä, sivulla 6: "Mies sai jälleen kiinnitettyä hänen huomionsa itseensä kohauttamalla toista kulmakarvaansa suorastaan pirullisesti, vetoavasti, mutta hauskasti samalla."

Tuota pidemmälle en päässyt.


* * *

Ainiin, se runo. Kuudestoista sivu, kuudestoista lause.

Entinen vaimo.
Puhelinsoiton jäljiltä 
mielessä kaivo.
Syvin, tummin, vaarallisin
mahdollinen.
Jospa sen avaisin.

Traagillista. Taidankin jättää lukijani jo kuuden rivin jälkeen sietämättömän jännityksen partaalle, avonaisen kaivon ääreen.

23. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa IV - Agni



Linnea kiskoi veljensä mukaan etsintäpartioon. Tehtävä ei lopulta ollut vaikea, Nora löytyi istumasta erään ison ikkunan äärestä, pyöritellen puoliksi juotua kokispulloa käsissään. Linnea istui aivan tätä vastapäätä Leon jäädessä seisomaan ja toivomaan, että pääsisi pian pois tilanteesta.
”Mä mietin kun sä sanoit, että meinaat liftata”, aloitti vaaleakutrinen tyttö, ”meidän Volkkarissa on kyllä istumapaikkoja kolmelle.”
Leo keskeytti sisarensa kerrasta: ”Mmh, mutta nukkumaan sinne ei mahdu kuin kaksi, joten...”
”Joten”, Linnea jatkoi, ”en mä tiedä.” Kasvoilla käväisi pieni lannistuminen.
Nora peitti sananvaihdon aiheuttaman huvittuneisuutensa huonosti ja kohautti hartioitaan: ”Se on ihan okei, mulla on teltta mukana.”

Leo vilkaisi yllättyneenä tytön vieressä olevaa reppua. Tuonneko muka mahtui teltta muiden tavaroiden lisäksi?
”Olishan se tietysti ihan mukavaa”, Nora jatkoi ja Leo tunsi kaksi katsetta kasvoillaan. Pari tummia ja pari vaaleita silmiä. Sillä hetkellä hän tiesi hävinneensä.
”Olkoon, mutta mä ajan.”
”Ihan vapaasti vaan. Mä en erityisesti epäillytkään, että sä antaisit mun koskea rattiin”, totesi Linnea nauraen ja kohdisti sitten huomionsa vieressään istuvaan tyttöön: ”Mä veikkaan, että siinä on ratissa jonkinlainen naistunnistin, sellainen mikä rupeaa ulvomaan jos vääränsorttinen ihminen sitä liiaksi hivelee.”

Autokannen metelin keskellä Nora reagoi Ellun sisäverhoiluun vielä häkeltyneempänä kuin Linnea paria viikkoa aiemmin: ”Oletko sä ihan varma ettet ole värisokea?”
Leo ei voinut olla nauramatta. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi kuitenkin kysyä naisten apua kankaiden valinnassa. He asettautuivat kaikki kolme tavaroineen mukavasti istumaan, Leo luovi auton ulos lautalta ja sitten satamasta, ja käänsi sen kirkkaansinisen nokan etelää kohden. Ajomatkaa olisi edessä vielä tunteja tälle päivää.

Nora osoittautui hauskaksi matkaseuraksi. Tämä vaikutti olevan tyynempi kuin Linnea, mutta silti eloisa ja tiesi huiman paljon. Kertoi hauskoja anekdootteja paikoista joita he ohittivat, vanhoja legendoja ja uudempia kummitustarinoita. Kun soppaan sekoitti suulaan sisaren, ei Leon tarvinnut kuin nyökkäillä satunnaisesti ja keskittyä ajamiseen.

”Malmö! Tuossa kyltissä luki Malmö”, Linnea huudahti osoittaen kylttiä jonka ohitse he olivat jo ajaneet.
”Ei sen niin väliä, ei me kaupunkiin olla menossa, kierretään vähän ohitse.”
Kuten hän oli tytöille aiemmin ajellessa luvannut, yhdestä lähistön pikkukaupungeista löytyi kohtuullisen sympaattinen leirintäalue. Keskiyö uhkasi, mutta Linnea ei vaikuttanut väsyneeltä vaan viritti jo tulta huomattuaan, että aivan lähettyvillä, pienen lammen rannalla oli nuotiopaikka. Siihen he istuivat, käristämään kaikenlaista tavaroiden joukosta löytynyttä syötäväksi kelpaavaa. Nora jatkoi tarinointiaan, tällä kertaa kertomuksilla kaksipäisestä ja kolmijalkaisesta Agnista, hindujen tulen jumalasta, mustasilmäisestä ja -tukkaisesta olennosta joka tanssii nuotion liekeissä. Parantajasta, suojelijasta ja tuhoajasta. Eikä Leo voinut olla miettimättä, kuinka paljon Agnissa mahtoi olla samaa kuin kertojassa itsessään, liekkien valon leikkiessä tämän kasvoilla. Linneakin vaikutti kiinnostuneelta, vaikka Leo tiesikin tämän jo mytologioita lukeneen. Tai ehkä juuri siksi. Noralla oli taito kietoa kuulijansa sametinpehmeän äänen syvyyksiin odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtui.

Tarinoiden vaimettua Linnea jäi tuijottamaan hiipuvia liekkejä mietteliäänä ja säpsähti silminnähden Noran asettaessa kätensä hänen hartioilleen. Tyttö kumartui, nojasi leukansa kevyesti Linnean olkapäähän ja palasi Intiasta Euroopan kamaralle.
”Tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen”, lainasi Nora Leinoa ja kysyi: ”Mitä sä mietit, neiti Vanamo?” Leo oli harvoin nähnyt sisartaan yhtä sanattomana kuin yllättäen esitetyn utelun edessä. Lopulta tämä löysi kadonneen kielensä ja takelteli: ”En kai oikein mitään. Jos en sitten kaiken sortin jumalia.”
Tytöt loivat toisiinsa nopean katseen täynnä ymmärrystä ja saivat Leon tuntemaan itsensä hieman ulkopuoliseksi. Hän noukki tavaransa maasta ja lähti astelemaan autoa kohden, kuullen tyttöjen kikatuksen seuraavan perässään.

”Onko tuo muka teltta?” sai hän kysyttyä Noran kiskoessa repustaan pienen vihreän pussin.
”On se, usko vain. Teltta-arkkitehdit tekee ihmeitä nykyään.”
Teltaksi se tosiaankin osoittautui, hassun malliseksi teltaksi. Edestä suurempi, perästä matala ja kapea. Kuin täyteen puhallettu muumiomakuupussi.
”Ja sä mahdut sinne?”
”Oi kyllä, tavaroiden kanssa jopa.”
”Okei sitten. Hyvää yötä, yritetään herätä ihan ihmisten aikoihin, mä haluaisin selvitä koko Pohjois-Saksan läpi huomenna”, Leo sanoi.
”Mihin sulla on kiire?” ihmetteli tummasilmä.
”Ei mulla kai mihinkään, mutta Linnea haluaa merelle saakka.”
Nora naurahti ja ravisti päätään hiukan: ”Voi teitä. Hyvää yötä sitten.”

Linnea valvoi vielä kattoa hajamielisenä tuijotellen ja kuiskasi Leolle hyvät yöt hänen oikaistessaan itsensä auton perään levitetylle sängylle tämän viereen. Ja kun hän seuraavan kerran tajusi maailmasta jotakin, aurinko paistoi jo korkealta.

Seuraavat kilometrit odottivat matkaajia kärsimättöminä.

***
Osa V - Helena

Kuva: E. A. Rodrigues / Wikimedia Commons

21. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa III - Lilith ja Nea



Saaristomerikin on hurjan kaunis aurinkoisena kesäpäivänä. Ei ehkä samalla tavalla villi ja vapaa kuin mitä mä kuvittelen Atlantin olevan, mutta kaunis silti. Ja tuuli tunkee hiuksia suuhun.

Jos äiti olisi tässä, mä tiedän tasan tarkkaan mitä se sanoisi: ”Nea, tule pois sieltä keikkumasta, tiput vielä mereen.” Ihan sama olenko mä Nea kakskytkaks vai Nea kakstoista. Lapsi kuitenkin. Ja isälle aina Lili, äidille Nea. Molemmille puolikas. Äiti sai sen jälkiosan, kympintytön joka ainakin yritti olla kiltti ja avulias kotona. Isä halusi Lilin, poikatytön, joka rakensi mökillä majoja puihin ja kyllästyi sadasosasekunnissa jos ei ollut jotakin tekemistä. Musta tuntuu ettei ne kumpikaan ole koskaan halunnu mua kokonaisena, ihan vain Linneana, sinä kaikkena mikä paketissa tulee.

Isän käyttämässä Lilissä on sekin huono puoli, että se tuo mun mieleen aina Lilithin. Enkä mä nyt ole ihan varma, pitäisikö mielikuva ottaa hyvällä vai ei. Toisaalta olisi hienoa olla maailman ensimmäinen nainen, vahva, taipumaton ja alistumaton. Toisaalta taas en ihan välttämättä haluaisi olla demoni. Syöjätär jonka seuralaiset ovat vähintäänkin arveluttavia ja tarina liian hurja ja verinen kelvatakseen Raamattuun.

Tosiaan, jos vanhemmat haluavat mut epämääräisenä naisenpuolikkaana, niin veljeni jellonamieli on eri asia. Sen ne halusi ja sai kokonaisena. Siksi sille varmaan annettiin niin lyhyt nimikin. Leo. Siitä ei paljoa lempinimiä väännellä tai lyhennöksiä tehdä. Rauhallisuutensa ja kokonaisuutensa lisäksi Leo on toisinaan aika lailla yhden asian ihminen. Niin kuin sen Volkkarinsa kanssa. Se ei puoleen vuoteen puhunut mulle mistään muusta, kirosi toisinaan kuinka paljon aikaa se auto vie... mutta annas olla jos erehtyi ehdottamaan että auttaisi. Mähän olisin saattanut vaikka rikkoa jotain. Vähintäänkin sen hermot.

Se ei juuri arvosta mun poukkoilua, mä tiedän, vaikkei se sitä sanokaan. Ei se sano aina kaikkea muutakaan, mutta ainakin se kutsuu mua Linneaksi. Ja ainakin se suostuu lähtemään ajamaan Euroopan läpi ihan vain mun päähänpiston takia. Tai niin se ainakin sanoi. Oikeastihan se haluaa itsekin nähdä miten Volkkari pärjää Alpeilla ja Ranskan moottoriteillä, mutta ei se sitä myönnä. Ei se myönnä aina kaikkea muutakaan.

Jos Leon kanssa eläessä on jotain oppinut niin sen, että sen saa suostumaan vaikka mihin, kunhan malttaa vähän odottaa ja antaa sille aikaa. Mä haluan Noran meidän mukaan, ainakin osalle matkaa, ja Leon on paras vain suostua siihen. Mähän voisin vaikka perustella sille miten paljon helpompaa olisi reissata Ranskassa kun seurassa olisi joku joka puhuu ranskaa... kai Nora ranskaa puhuu jos siellä on kerran sukuakin. Pitääkin kysyä siltä.

Minneköhän se meni syömään?

***
Osa IV - Agni


Kuva: John Collier / Wikimedia Commons

19. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa II - Nora


”Ota nyt vielä yks voileipä, kasvava poika tarvihtoo energiaa”, mummo usutti.
Hän kätki hymynsä ja kieltäytyi kolmannen kerran. Enää hän ei kasvaisi kuin leveyssuunnassa, ja se olisi väistämätöntä jos hän kävisi mummon luona useammin.
”Mittee työ niin kauas lähettä? Eikö tuota olis Suomessai näkemistä vaekka kuinka?”
”Olishan sitä varmaan, mutta Linnea halusi, ja onhan se kiva käydä katsomassa muutakin kuin Suomea. Eikä me sitä paitsi edes mennä kovin kauas, eri asia olis jos jonnekin Amerikkaan.”
”Ameriikkaan... miten työ ees saisitta sen auton rahattua Ameriikkaan?”
Huokaus. ”En minä tiedä. Laivalla, kai. Niin kuin Ruotsiinkin. Me lähdetään huomisaamuna.”
”Millonkas työ meinaatta tulla takasin?”
”Jaa-a, joskus ensi kuussa varmaan, kunhan siltä tuntuu. Ei meillä mitään aikataulua ole.”

Mummo tuhahti. Tuhahdus, joka kertoi sen, ettei tämä oikein hyväksynyt löyhää matkasuunnitelmaa, mutta oli jo luovuttanut kun ei näyttänyt onnistuvan kääntämään lastenlastensa päätä. ”Muista nyt aenakin vanhempana ja viksumpana kahtoo sen siskos perrään, se on niin huithapeli että unohtuu vielä jonnekin kun viet sen niin kauas.”

Hän ei voinut olla nauramatta ääneen. Linneasta ei tosiaankaan tiennyt mitä tämä saisi päähänsä. ”Katson, katson. Kiitos muuten kahvista ja kakusta... ja tuota, voileivistä.”

***

Auringonpaiste taisteli tuulenhujakan kanssa heidän kiivetessään portaita ylöspäin, laivan kannelle saakka. Se sekoitti Linnean vaaleat hiukset ja sai kiljahtelevat lokit leijumaan miltei paikoillaan, vastatuulessa. Hän istui nauttimaan auringosta Linnean kiertäessä tutkailemassa kantta ja ympäröiviä maisemia, hymyillen kaikelle ja kaikille. Avatessaan silmänsä hän huomasi sisarensa kauempana, juttelemassa punaiseen mekkoon pukeutuneen tytön kanssa. Kovin Linnean tapaista, tämä onnistui hankkimaan seuraa mistä tahansa, varttitunnissa. Uteliaana hän asteli lähemmäs ja tutkaili nuorta naista. Tumma, suora ja kiiltävä tukka oli leikattu melko lyhyeksi, sellaiseksi joka ylsi juuri leuankärkeen saakka. Se oli vedetty pois silmiltä kahdella vaaleanpunaisella hiuspinnillä, mikä antoi olemukseen hieman pikkutytön vivahteita. Silmät olivat tummat, yhtä tummat kuin hiuksetkin ja hänestä tuntui että niillä näki ajatuksiin saakka. Ilmassa leijui jotain sähköistä ja hän ei voinut olla värähtämättä.

Tyttö loi häneen terävän katseen huomatessaan olevansa tarkkailtuna ja sai Linnean kääntymään. ”Aijoo, tuo tuossa on mun isoveli. Se, jonka autolla me ollaan liikkeellä,” tämä selosti, ja vaihtoi sitten selostuksensa kohdetta: ”Tässä on Nora. Sekin on matkalla Ranskaan, eikös niin?”
”Joo,” Noraksi esitelty vastasi, ”lounaaseen, Bordeaux’n lähelle, mulla on siellä sukua. Isoisä etenkin.”
”Millä sä matkustat? Junalla vai?” uteli Linnea.
”Ajattelin liftata. Ei mulla kiire ole. Menen junalla sitten jos matkanteko ei etene ollenkaan. Mut hei, mä taidan mennä etsimään itselleni jotain syötävää, jotten kuolen nälkään. Mä varmaan näen sua... teitä vielä ennen kuin ehditään Tukholmaan saakka.”

Noran poistuessa paikalta Linnea katseli tovin tämän selkää ja käänsi sitten katseensa suoraan veljeensä. Silmissä kimalsi idea, jota ei ollut vaikea tunnistaa. Hän pudisti päätään. Ei tulisi kysymykseenkään.
”Noh, ainakin joksikin matkaa”, tyttö sanoi, ”Kai sinne autoon nyt mahtuu. Se vaikuttaa ihan kivalta tytöltä. Tai ei ainakaan miltään kirvesmurhaajalta.”

Kyllä hän Linnean ’ihan kivat tytöt’ tiesi, samanlaisia tuulispäitä kuin hänen rakas siskonsakin. Kahden sellaisen kanssa reissaaminen veisi hänet takuuvarmasti mielenhäiriöön. ”Ei. Autoon ehkä mahtuu, mutta mihin me se yöksi laitettais? Luuletko sä muka, että se suostuis nukkumaan mun kyljessä kiinni?”
”Ei ehkä sun, mutta kyllä munkin vieressä saa nukkua.”
”Niin aina. Mutta ei onnistu, Linnea. Mä lupasin matkustaa sun kanssa, en sun ja jonkun... jonkun randomin.”

Linnea tuhahti, ihan samalla tavalla kuin mummo silloin kun ei ollut tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen, ja jätti hänet mielenosoituksellisesti yksin mennäkseen kurkkimaan laivan partaan yli, sen mereen piirtämiä kuohuja.

Hän huokaisi syvään. Linnea käyttäisi kaiken mielikuvituksensa kääntääkseen hänen päänsä niiden muutamien tuntien aikana jota matkaa olisi edessä.

***

Osa III - Lilith ja Nea

Kuva: Ed Merritt, CC BY-NC-ND 2.0

18. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa I - Ellu

Lue ensin prologi.


”Siis täähän on aivan mahtava!” huudahti Linnea sivellen sormellaan tuoretta, kiiltävää maalipintaa. Sen kirkkaansinisestä heijastui violetin sävyjä. Väri oli valittu pitkän harkinnan jälkeen. Linnea kiersi autoa myötä- ja vastapäivään, tehden satunnaisesti ihastuneen kiinnostuneita huomioita: ”En mä kyllä uskonu, että sä saisit siitä ruostekasasta näin hyvännäköisen. Kai se myös kulkee eteenpäin? Kuluttaako se paljon?”
”Ei se nyt niin paljoa kuluta”, hän vastasi, ”mä vaihdoin moottorinkin. Vanhaa siinä ei ole oikeastaan kuin kuori. Ja tietty osa kalusteista.”

”Ainiin! Saanks mä kattoa sisälle?”, Linnea kysyi.
”Tietenkin, ei kai se nyt mikään salaisuus ole, kohtahan sä joudut katselemaan sitä pidempäänkin.”
Linnea veti sivuoven auki ja kiipesi sisään. Hän näki tämän nostavan kulmakarvojaan yllättyneenä: ”Melkoinen... verhoilu.”
Melkoinen oli ihan oikea sana. Hän oli tarkoituksella valinnut 70-lukuiset kuosit, vaikka äitikin oli nostellut niille kulmakarvojaan auttaessaan häntä verhoilun ompelemisessa. Linnea ja äiti näyttivät aivan toisiltaan silloin, kun etsivät sanoja joilla ilmaista epäuskoinen hämmennyksensä loukkaamatta sanojen kohdetta.
”Sä et taida tykätä niistä”, hän sanoi.
”Mä en sanonut etten tykkää”, vastasi Linnea, ”veikkaan vain, että se vaatii vähän totuttelua. Onneksi niissä ei ole kuin kolmea väriä.”

Vain kolmea väriä, eikä kukkia, hän ei halunnut kukkia, vaikka ikkunoihin viritellyt verhot ja penkkien tyynyt veivätkin mielikuvat suoraan jonnekin post-hippiaikoihin. Hän huokaisi. Linnean hyväksyntä oli mukava asia, vaikka ilman sitäkin hän oli ylpeä aikaansaannoksestaan. Puoli vuotta siihen oli mennytkin, puoli vuotta miltei joka ikinen vapaahetki sormet rasvassa, ruosteessa tai maalissa, ja ne vapaahetket olivat välillä melko tiukassa kun elämä vei mukanaan. Joskus hieman ennen joulua, alkutalven pistelevänä pakkaspäivänä hän oli käynyt katsomassa uteliaisuuttaan ruosteista Volkswagen Westfaliaa, vuosimallia 1968, sitä sellaista jossa oli ylös nouseva katto, jotta sisällä mahtui seisomaan. Aito hippimatkailuauto, juuri sellainen josta hän oli salaa haaveillut viisitoistakesäisestä saakka.

Ellu. Hän oli nimennyt auton Elluksi, ja lähes kaikki siinä oli mennyt uusiksi. Mutta nyt Ellu näytti varmaan paremmalta kuin nuoruudenpäivinään. Kaksi paikkaa edessä, yksi turvavöineen penkillä takana. Pöytä, pieni kaasuliesi, jääkaappi ja vesipumppu. Nukkumistilaa kahdelle, tai jos tiiviimmin suostui olemaan, kolmelle.

Hän näki Linnean hymyilevän tyytyväisenä. Ellu-projektin loppuunsaattaminen tarkoitti myös sitä, että hän pystyisi lunastamaan lupauksensa jonka oli Linnealle antanut aikoja sitten, humalapäissään. Tämä halusi nähdä Välimeren, laventelipellot ja Atlantin siinä sivussa. Hän oli luvannut viedä sisarensa merelle ja tämä ei todellakaan ollut antanut hänen unohtaa lupaustaan. Se huono puoli Linneassa oli, yleisen levottomuuden lisäksi. Kun sisar sai jotain päähänsä, piti hän ideastaan kiinni kynsin hampain kunnes sai sen toteutettua.

”Milloin me lähdetään?”
”Milloin sulla on viimeiset tentit?”
”Öäh, ensi viikon lopulla kai”, vastasi Linnea.
”Me voidaan lähteä vaikka heti sen jälkeen, jos sä haluat.”
Tytön kasvoilta saattoi lukea peittelemättömän innostuksen. Hän tiesi tämän hyökkäävän heti suoraan kirjastoon lainaamaan matkaoppaita ja nettiin suunnittelemaan reittiä. Jälkimmäistä hän oli tosin jo pyöritellyt mielessään useampaan kertaan Ellun kanssa puuhastellessaan. Jotain aivan perinteistä: lautalla Ruotsiin, siitä Saksan ja Alppien läpi Italiaan Välimeren rannalle ja lopulta Etelä-Ranskaa pitkin Atlantin rannikolle.

Hän oli myös innoissaan matkasta, vaikkei myöntäisikään sitä siskolleen kuin ehkä pahimman kidutuksen kourissa. Se, mikä oli alkanut humalaisena lupauksena, oli tullut lähemmäs ja lähemmäs pitkien talvipäivien aikana, ja nyt hän ei meinannut malttaa odottaa lähtöä. Muutama asia oli vielä järjestettävänä, mutta kahden viikon päästä he olisivat jo kaukana Suomen viileästä ja sateisesta alkukesästä.

* * *

Alkuperäinen kuva: Handolio, Wikipedia Commons, CC BY-SA 2.0

Kaukana kuin meri (alkusanat ja prologi)

Kokeilua viestistä toiseen polveilevan jatkotarinan maailmassa. Tuskin tästäkään viisikymmenosaista tulee, tai jos tulee, olen menettänyt kaiken kykyni keskittyä olennaiseen. Matka ei kulje Odysseuksen seurassa, mutta satunnaisia jumalia sivuten kuitenkin. Viestin loppuun olisi tarkoitus lisätä aina linkki seuraavaan osaan. Julkaisutahdista ei ole takuita.

- - -




Prologi - Freija

Olen mäkin mytologiani lukenut. Kreikkalaiset ja roomalaiset, intialaiset tarinat kaikkine tuhansine jumalineen, kelttiläisiä sotaretkiä, viikinkejä ja Kalevalaa. Naiset niissä tunnutaan laitettavan aina kolmeen eri kastiin: joko ne ovat elämän antajia, niin saamarin kauniita, täydellisiä ja hyveellisiä, tai sitten syöjättäriä. Naisia edestä, käärmeitä takaa. Kuiskailevat miesten korviin viedäkseen ne turmioon. Kolmantena sorttina ovat tuhoavat naiset. Tökkäävät sormensa soppaan ja sekoittavat vähän saadakseen kaaoksen aikaan. Jos ei ole helppoa olla nainen, niin ei ole helppoa olla jumalattaren läheisyydessäkään.

Mun lemppari niissä taruissa on kuitenkin aina ollut Freija. Freija, Valfreyja, Vanadís.
Kaunein ja halutuin jumalattarista, rakastettu, kevytkenkäinen, kumppaneita joka sormelle. Korujen perään kuin korppi kerrassaan. Samalla myös noita ja sodan jumalatar, oman tuonpuoleisensa Fólkvangrin hallitsija ajamassa jättimäisten kissojen vetämissä sotavaunuissaan tantereita, vieden sotilaiden sieluista ne puolet jotka eivät kuulu Valhallaan.

Huima nainen.

Olisin kovin mielelläni ollut Freija.

* * *

- - -

9. elokuuta 2011

Sateen lapset

Prologi.

Sohvan nurkassa istuva, juovikkaaseen huopaan kääriytynyt mytty oli ihmisolento. Hän yritti tekeytyä mahdollisimman pieneksi, siinä surkeasti epäonnistuen. Tyhjät silmät eivät nähneet toista huoneessa olijaa vaan katsoivat jonnekin paljon kauemmas, kesään 1995.

Hän etsi sanojaan tovin, mutta ne löydettyään ääni oli yllättävän vakaa, joskin vaimea:
”Ole kiltti äläkä sano mitään, älä yhtään mitään. Mä en saa tätä muuten loppuun. Lauri oli just täyttänyt yhdeksän. Toinen heinäkuuta. Mansikkakakkua, niin kuin aina.

Sillä viikolla oli satanut paljon, sinä aamunakin. Mä olin bongannut sen vanhan ladon Sepänmäeltä, Sepänmäki se kai oli. Ja olihan meitä kielletty, mutta ei me siitä välitetty. Eikä otettu ketään leikkeihimme mukaan. Mä kiskoin Laurin mukaani kun huomasin, että sinne pääsi katolle ruosteisia tikapuita. Se ei olis halunnu, mutta mä halusin. Mä pidin sitä aina jänishousuna, vaikka se olikin mua vanhempi. Joten mä kiipesin edeltä, ja houkuttelin sitä niin pitkään, että se tuli perässä.

Mä etenin kauemmas istuen siinä harjalla kun mä kuulin Laurin huutavan. Se peltikatto oli märkä ja liukas, ja se oli livennyt siitä ja valui kattoa alaspäin. Mä nojasin itteni sen suuntaan ja sain siitä kiinni, mutta se oli liian painava mulle. Mä muistan kuinka me pyörittiin alas sitä kattoa ja Lauri huusi ja huusi ja sit mä iskeydyin maahan.

Kaikkialla oli verta.

Mä muistan, että mä heräsin sairaalasta. Mutta Lauri ei. Se oli mun vika, jos mä en olisi ollut niin typerä, kaikki olis ollut toisin. Se oli kaikki mun syytä...” Ääni petti, eikä hän pystynyt enää pidättämään kyyneleitään. Jos mä en olisi ollut niin typerä, kaikki olisi toisin.




1.

Kesäkuun alun aurinko paistoi korkeimmiltaan kun Toni tyhjensi viimeiset tipat juomapullostaan. Hän heitti t-paitansa ja lenkkarinsa pois, oikaisi itsensä rantakalliolle ja sulki silmänsä. Lokkien huutoon ja kallioihin lyövien aaltojen ääniin sekoittui vain satunnainen ohiajavien skootterien melu.

Kevät oli mennyt varsin hyvin ja saatuaan viimeisen tenttinsä tehtyä hän oli päättänyt palkita itsensä juoksulenkillä. Hän oli juossut aina. Juossut pakoon, juossut palkitakseen itsensä, juossut metsässä selvittääkseen päätään, juossut miellyttääkseen jääkiekkovalmentajaisäänsä, joka oli ollut kovin pettynyt siihen, ettei pojasta tullutkaan hyvää pelaajaa. Sen sijaan hän oli hyvä juoksija, oli jopa voittanut piirimestaruuksia nuorempana. Viime aikoina aktiivinen harjoittelu oli jäänyt ja hän juoksi vain itseään varten ja urheilun vuoksi.

Jotain hyötyä treenaamisesta sen sijaan oli vieläkin. Hän oli nimittäin varsin sujut kroppansa kanssa ja se miellyttäisi vielä enemmän kunhan aurinko olisi tuonut vähän rusketusta pintaan. Hänellä oli matkajuoksijan vartalo, jäntevä olematta liian bodattu. Lihaksia kuitenkin riitti tarpeeksi nostelemaan Annikaa aivan kuinka vain halusi. Okei, Annika oli pieni ja hentoinen. Pieni, mutta tumma ja pippurinen pörröpää, juuri sellainen jollaisesta Toni piti. Hän hymyili ajatuksilleen, nousi istumaan, pujotti tossunsa takaisin jalkoihin ja lähti juoksemaan kotiin päin. Pitäisi vielä ehtiä käymään suihkussa ennen kuin Annika tulisi hänen luokseen ja he lähtisivät katselemaan miltä juhlahumuavassa kaupungissa näytti. Annikan muutamaa vuotta nuorempi pikkusisko oli kirjoittanut ylioppilaaksi, joten kuohuvaa juomaa ja riemua riittäisi.

Annika näytti hyvältä, kuten aina. Ilta oli harvinaisen lämmin ajankohtaan nähden ja tytöllä oli päällään vain vaaleankeltainen toppi ja lyhyt musta hame, jonka helmaa hän kiskoi huomaamattomasti alemmas seuratessaan Tonia ensin Kaivopuiston suuntaan, sieltä Vanhalle ja lopulta, illan kääntyessä jo aamuksi, takaisin kotiin.

Hänen asuntonsa oli pienen pieni ullakkoyksiö. Muutama hassu neliö, vuodesohva, työpöytä ja kirjahylly. Kaksi kattoikkunaa, keittiönurkkaus ja kylppäri, johon mahtui yksi henkilö kerrallaan. Kun hän avasi sohvan vuoteeksi se vei kaiken vapaan lattiatilan. Mutta hän oli tottunut asuntoon, asunut täällä jo lukioajoista saakka. Ei hän kotonakaan olisi kaukana kaupungista ollut, mutta välit olivat niin kireät isän kanssa, että lopulta isä oli nähnyt paremmaksi avustaa poikaansa vuokrassa kuin tapella mitättömimmistäkin asioista.

Toni katseli hiljaisuudessa sandaalejaan pois ottavaa Annikaa, ja kun tämä ojentautui takaisin pystyyn, nappasi tämän syliinsä ja nosti sängylle. Hän pujotti kätensä vaaleankeltaisen topin alle, nosti sitä hieman ja painoi huulensa ensin vatsalle ja siitä hitaasti ylöspäin. Annika värähti mielihyvästä, pujotti sormensa hänen hiustensa lomaan, ja Toni tiesi illan jatkuvan entistäkin paremmin. Koko tästä kesästä uhkasi tulla edellisiä miellyttävämpi. Tai ainakin erilainen.


2.

Helsinki! Huima vapauden tunne valtasi Emman sormenpäitä myöten kun hän istui puistonpenkin reunalle ja potki ahdistavat tennarit jaloistaan. Koko maailma tuntui vain odottavan häntä ja jakelevan hänelle mahdollisuuksia joiden olemassaoloa hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Tuntui melkein uskomattomalta, että hän oli viimeinkin saanut karistettua pikkukaupungin pölyt jaloistaan, siitäkin huolimatta, että äiti oli käyttänyt hyvän aikaa suuren kaupungin paheilla pelottelemiseen. Emma istui pitkän tovin penkillä tarkkailemassa ohikulkevia ihmisiä, nuoria miehiä valkolakeissaan ja tyttöjä jo koroissa valmiina iltamenoja varten, kunnes muisti, että hänellä olisi muutakin tekemistä.

Kimppakämpän huoneessa ei ollut paljoakaan Emman omia tavaroita. Kapea sänky, pahvilaatikkoja nurkassa ja tietenkin massiivinen työpöytä jonka päälle oli sijoitettu saumuri. Pöydän laatikoista löytyi sopivan väristä lankaa, ja Emma istui koneen ääreen pienentämään mintunvihreää mekkoaan, joka oli ollut joskus entisessä elämässään pöytäliina. Talvi oli ollut pitkä, pimeä ja rankka, ja hän oli laihtunut aika lailla. Kaikki vaatteet tuntuivat roikkuvan päällä jollei niille tehnyt jotain. Hän pujotti mekon ylleen todeten sen olevan melko sovinnainen, mutta istuvan nyt täydellisesti. Kuten hänen muutkin vaatteensa. Kun teki ne itse, sai juuri sellaista mitä halusi, ja sen Emma hallitsi. Vaatteiden teon, ompelemisen.

Hän oli ollut liian kiivas ja rauhaton oppilas yläasteen aikoihin, lintsannut paljon ja selvinnyt hädintuskin peruskoulusta läpi. Kotona ollessaan hän oli sulkeutunut huoneeseensa ja hengannut viikonloput jossain kavereiden seurassa. Hänen pelastuksekseen oli kuitenkin koitunut ikivanha naapurin rouva, Sirkka, joka piti vieläkin pystyssä omaa ompelimoaan. Sirkka oli opettanut nurkissaan norkoilevalle murrosikäiselle ompelemisen perustaidot, ja lopulta ammattikoulun pukuompelijalinja oli avannut hänelle kokonaisen uuden universumin täynnä ylellistä silkkiä, haastavia leikkauksia ja kirpputorin kautta kierrätettyjä kankaita. Hän oli työskennellyt jo muutaman vuoden eräässä toisessa ompelimossa kotipuolessa ja perustaisi vielä jonain päivänä oman yrityksensä, mutta tämän kesän hän tienaisi vuokrarahoja kaatamalla kaljaa kihertäville teineille ja kolmikymppisille polttariporukoille yhdessä keskustan yökerhoista. Hän lakkasi vielä kyntensä yhteensopiviksi mekon kanssa ja havahtui Gretan koputtaessa puoliavonaiseen oveen: ”Meidän pitäis varmaan mennä.”
Greta oli paitsi hänen kämppiksensä, myös hänen työkaverinsa tämän kesän ajan.

Ilta oli pitkä ja paikka täpötäynnä. Uudet ylioppilaat kuluttivat stipendirahojaan juomaan toisensa jälkeen ja musiikki pauhasi niin kovaa, ettei hän meinannut kuulla omia ajatuksiaan. Joku rikkoi lasin, joku toinen voi pahoin naistenvessassa. Kun lopulta, neljän jälkeen, kaikki asiakkaat oli saatu osapuilleen kunnialla ulos, Emma tunsi väsymyksen pakottavan joka ikisessä jäsenessään. Hän sai pöytien siivoamiseen avukseen Juhanin, työkaverinsa jonka kanssa hänellä oli ollut jonkinlaista silmäpeliä ne muutamat päivät jotka hän oli raflassa työskennellyt. Juhani pysäytti Emman tiskin edessä ja kysyi matalalla äänellä tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen yöksi. Emma suostui mieluusti, vaikka varoittikin miestä siitä, että todennäköisesti nukahtaisi heti kun vain näkisikin sängyn. Viikko kaupungissa, jo ensimmäinen mies. Ei huono alku. Koko tästä kesästä uhkasi tulla edellisiä miellyttävämpi. Tai ainakin erilainen.


3.

Toni heräsi Annikan kolisteluun keittiönurkkauksessa ja vilkaisi herätyskelloa. Puoli kahdeksan. Annika oli hereillä epäinhimillisen aikaisin, koska lähtisi töihin. Hänen omat kesätyönsä alkaisivat vasta heinäkuun puolella, joten vapautta ja silkkaa lomaa riittäisi paitsi tämän tiistain ajan, myös vielä seuraavat viikot. Hän oikoi jäseniään sängyssä ja raahautui istuma-asentoon Annikan kysyessä haluaisiko hänkin kahvia.

Kahvi höyrysi säröreunaisessa sinisessä mukissa ja Toni asettui jakkaralle työpöydän päähän. Ruokapöytää kämppään ei mahtunut, eikä sellaista yleensä olisi tarvittukaan. Annika istui pöydän ääreen oman kuppinsa kanssa ja haukotteli.
”Sä taisit sanoa eilisiltana, että sulla oli jotain suunnitelmia tälle päivää. Sit mä keskeytin sut ja taisit saada jotain muuta mietittävää”, nauroi tyttö. Ruskeissa silmissä oli ilkikurinen pilke, joka muistutti Tonia siitä kuinka yö oli lopulta kulunut.
”Ainiinjoo. Linnanmäki. Samppa pyysi mut mukaan. Tai oikeestaan me mennään porukalla. Sen tyttöystävällä ja tyttiksen kavereilla on tänään vapaapäivä. Olis kyllä ollut kivempaa jos säkin olisit päässyt mukaan.”
Annika kohautti hartioitaan: ”Eipä tuolla niin väliä, kyllä me vielä ehditään tänä kesänä", antoi hänelle nopean suukon ja kiirehti ulos ovesta.

Toni tunnisti portilla odottavat Sampan ja Gretan. Pariskunta oli aivan samasta puusta veistetty: molemmat keskimittaisia, vähän pyöreitä ja tummatukkaisia. Muita seurueessa olevia hän ei tunnistanutkaan.
”Sori, te vissiin jouduitte odottamaan mua. Moi, mä oon Toni.”
Greta antoi esittelykierroksen myöhästyjälle: ”Juhani, Roope... ja tuo tuolla on Emma”, sanoi hän viitaten kädellään muutamaa askelta kauempana seisovaan nuoreen naiseen, joka lueskeli jotain seinälle viritettyä kylttiä. Toni ajatteli tämän olevan kuin mariannekarkki puna-valkoraitaisessa mekossaan. Hyvin vaalea, miltei valkoinen tukka oli sidottu ranskanletille ja punaiset sandaalit kruunasivat kokonaisuuden, eikä Toni saanut silmiään hetkeen irti ilmestyksestä.

Emma kääntyi ja hymyili saatuaan selville joukkoon liittyneen pojan nimen. He siirtyivät sisälle huvipuistoon, ja Toni seurasi uteliaisuudella mariannekarkin selkeää intoa joka suuntaan kieputtavissa laitteissa. Lopulta, parin - kolmen tunnin jälkeen tyttö istui huoahtaen Tonin viereen penkille. Muut olivat lähteneet jonottamaan vuorostaan jäätelökioskille. Yhtäkkiä Emma kysyi: ”Ooksä täältä? Siis paikallisia?”
”Tavallaan, tai siis en. Olen mä asunut Stadissa jo muutaman vuoden, sitä ennen vähän siellä sun täällä. Sinä ilmeisesti et ole paikallisia?”
”Mä muutin vasta viikko sitten. Kaukaa pohjoisesta. Tai idästä tarkemmin ottaen. Susirajalta.”
Toni nyökkäsi, oli hänkin joskus ikuisuus sitten asunut kaukana idässä: ”Tulit kesätöihin vai?”
Emma oikoi mekkonsa helmaa: ”En oikeastaan. Tän kesän mä olen baarineitosena, mutta syksyllä pitäis löytää oikeita töitä. Mä ajattelin asettua tänne ainakin joksikin aikaa.”

Muut palasivat jäätelöiden kanssa ja Emma kiipesi istumaan Juhanin syliin, jotta kaikille riittäisi tilaa. Tyttö söi tuuttinsa loppuun ja vilkuili uteliaana ympärilleen nähdäkseen, mitä ei ollut vielä ehtinyt tehdä.
”Hei, mennään tuonne, Vekkulaan!”
Ehdotus sai aikaan yleisen naurunremakan.
”Se on lapsille”, ohjeisti Juhani sylissään istuvaa. Tämä mutristi suutaan, ja lopulta Toni suostui lähtemään mukaan. Hän ei viitsinyt myöntää kaikkien keskellä ääneen, että lapsena Vekkula oli ollut huvipuiston laitteista hänen ehdoton suosikkinsa ja jotain siitä nostalgiasta oli vieläkin jäljellä. Hän seurasi Emmaa hitaasti huoneesta toiseen ja lopulta kysyi jossain kulmassa: ”Oletko sä käynyt Lintsillä ennen?”
”En”, Emma vastasi hiljaa. ”Mua ei lapsena pahemmin viety mihinkään. Tai siis mökille joo, silloin kun mä suostuin sinne lähtemään.”

Toni vakavoitui. Häntä oli kierrätetty senkin edestä. Ei ehkä huvipuistoissa, mutta kaupungista ja koulusta toiseen. Mutta ei kesämökille, ei vaikka hän olisi halunnutkin. Sellainen olisi edustanut jotakin mitä hän ei tuntenut, jotakin pysyvää.
”Mä olisin varmaan mennyt mökille mieluummin. Olin sellaisella kesiä joskus niin pienenä etten enää muista.”
Emma kääntyi, katsoi häntä suoraan silmiin, aavistuksen verran liian pitkään, nosti sitten kätensä ja sipaisi pojan poskea. Katseessa oli jotain, joka kertoi, että tyttö ymmärsi mitä hän ajatteli.



4.

Emma nojasi pylvääseen ja ryysti pillillä viimeisiä pisaroita limonadimukistaan. Hän kaivoi laukustaan aurinkolasit silmilleen ja tarkkaili sitten seuralaisiaan, jotka jonottivat vielä yhteen laitteeseen. Itse hän oli kieltäytynyt kunniasta, pelätessään voivansa pahoin jos vielä heiluisi johonkin suuntaan. Gretan poikaystävän kaveri, Toni, oli saanut hänet uteliaaksi, eikä hän edes tiennyt miksi. Poika vaikutti oikeastaan aika tavanomaiselta. Hän ei ollut, toisin kuin vieressään seisova Juhani, varsinaisesti komea Emman mielestä. Ei kyllä rumakaan. Kroppa oli kuin urheilijalla, pohkeet lihaksikkaat. Heinänvaaleat hiukset heijastelivat auringossa karamellin sävyjä ja vaikuttivat siltä, että suostuivat vain harvoin yhteistyöhön kamman kanssa. Hän hymyili omille ajatuksilleen, ja sille, kuinka poika oli nolon oloisena tunnustanut hänelle hiljaa, että oli lapsesta saakka tykännyt kiertää Vekkulassa.

Kun joukko oli viimein selvinnyt pois kieputtimesta, halusi Emma vielä maailmanpyörään ennen kuin he lähtisivät pois. Hän sai seurakseen Gretan ja Tonin, muiden jäädessä maahan, kuka milläkin syyllä tai tekosyyllä. Seassa kerrottiin niin korkeanpaikankammoa kuin laitteen tylsyyttä ja hitautta.
Vaunun noustessa ylöspäin Toni kosketti kevyesti hänen niskaansa: ”Sä olet tainnut palaa. Sun niska on ihan punainen, ja olkapäät.” Emma kirosi, iho tuntui tosiaankin pistelevän vähän: ”Mä en tajunnu, että aurinko on niin kova.”
Hän etsi laukkunsa pohjalta ilmankepeän kermanvärisen huivin ja kietoi sen harteilleen suojaksi.

Ylhäältä avautuivat upeat näkymät. Hän huomasi tunnistavansa Töölönlahden ja näkevänsä aina merelle saakka. Hän huokaisi hiljaa, tuntui kuin olisi voinut nähdä yhtä aikaa tulevaan ja menneeseen jos vain katsoi tarpeeksi kauas itään.
”Mitä sä näet?” kysyi Tonin kiusoitteleva ääni.
”Tulevaisuuden,” vastasi Emma totuudenmukaisesti.
Hän huomasi sivusilmällään Tonin tutkailevan häntä hetken ja kääntävän sitten katseensa merelle päin: ”Tuollako se on?”
”Noh, ei ainakaan siellä mistä mä tulen.”

Aurinko oli jo matalammalla eikä enää polttanut hartioita, kun hän asettautui paluubussin takapenkille Gretan ja Sampan viereen. Samppa todennäköisesti jäisi heille yöksi, ja Emma mietti jo mihin oli mahtanut laittaa korvatulppansa. Pari pysäkinväliä ennen heidän omaansa hän tajusi, että joutuisi käymään kaupassa jos mielisi syödä tänään jotain. Hän jäi pois supermarketin nurkalla, teki ostoksensa ja palatessaan asunnolle huomasi keittiönpöydällä tyhjän muovikuoren ja sen sisällä osoitelapun jossa luki hänen nimensä: Emilia Haapsalo. Jälkiä sylttytehtaalle seuraten hän koputti Gretan huoneen oveen, löysi pariskunnan makaamasta sängyltä lukemassa nauraen naistenlehteä ja istui nojatuolin käsinojalle.
”Sori, mä varastin sun lehden”, Greta sanoi. ”Mä luen vaan tän jutun, saat sen sitten takaisin.”
”Lue vaan, mä ehdin myöhemminkin.”
”Mä en tienny että sun nimi on oikeesti Emilia”, Greta jatkoi.
”Joo, onhan se. Mutta Emma kelpaa oikein hyvin. Mä en varmaan edes tajuaisi reagoida jos sä sanot mua Emiliaksi.”

Samppa nosti päätään ja kurkkasi Emmaa tyttöystävänsä olkapään takaa: ”Hei, mitä ne sun ja Tonin katseet oikein oli? Tai, enhän mä mitään mistään tiedä, mutta Greta sano että teillä oli jotain silmäpeliä.”
Emma huomasi siirtyvänsä puolustuskannalle. Kun hänen tekemisiinsä puututtiin, tuli hänestä palloksi kiertynyt siili: ”Ei siellä mitään silmäpeliä ollut. Ja vaikka oliskin ollut, niin mitä se sulle kuuluu?”
”Se on mun kaveri. Ja sun kannattaa tietää, että se seurustelee. Sitäpaitsi se on sua nuorempikin.”
”Jaa, minkä ikäinen se sitten on?”
”Kahdenkahden”, Samppa vastasi.
”Hurrrjaa”, naurahti Emma, ”jopa vuoden verran nuorempi.”

Hän sai lopulta lehtensä ja vajosi sänkynsä vieressä olevaan vanhaan korituoliin lukemaan, vain huomatakseen, että luki yhtä ja samaa riviä moneen kertaan tajuamatta sisällöstä mitään. Ajatukset olivat aivan muualla. Jokin harmaasilmäisessä nuoressa miehessä vaivasi hänen mieltään, eikä hän millään tiennyt mikä se oli.


5.

Toni makasi pyyhkeensä päällä, käsivarret ristissä pään alla. Hän sulki silmänsä ja tunsi hikikarpalon valuvan kylkeä pitkin. Ajatukset kiersivät ympyrää ja hän tajusi nukahtaneensa, kun Annika istui hänen kylkeensä. Tytön hiuksista valui vettä hänen päälleen.
”Mitä sä mietit?” Annika kysyi uteliaana.
”Ömh. Sä herätit mut. En mä tiedä mitä mietin. Mennyttä ja tulevaisuutta, kai.”
”Kerro mullekin siitä menneestä”, sanoi Annika ja ojentautui vatsalleen hänen viereensä. ”Sä et koskaan puhu susta nuorempana, mä en tiedä oikeastaan mitään vieläkään.”
Toni tiesi tyttöystävänsä olevan oikeassa. He olivat olleet yhdessä jo toista vuotta, mutta hän ei todellakaan ollut kovinkaan innokas kertomaan menneisyydestään. Annika tiesi välähdyksiä, pieniä tarinoita sieltä täältä länsirannikolta, muttei varmasti ymmärtänyt mitä kaikkea oli tapahtunut. Eihän hän ymmärtänyt kaikkea itsekään.

”Mennään mieluummin uimaan. Mä kerron joskus toiste”, hän ehdotti. Annika kieltäytyi, ja Toni näki tämän loukkaantuneen hiukan.
”Mun pitää mennä. Mä lupasin auttaa äitiä sen ihme kuvion kanssa, muistatko mistä mä kerroin”, tyttö sanoi. Toni nyökkäsi, muttei päästänyt Annikaa lähtemään ilman pitkää halausta. Pieni pörröpää oli yksi parhaita asioita, joita hänelle oli pitkään aikaan tapahtunut.

Hietaniemen ranta oli tupaten täynnä. Kuuma kesäkuu ja alkaneet lomat houkuttelivat paikalle rantaleijonia, äitejä lasten kanssa ja litteävatsaisia nuoria naisia bikineissään. Annikan lähdettyä Toni siirtyi sivumpaan, varjoon istumaan, ja antoi silmiensä levätä hetken aikaa kaikessa vähäpukeisessa naiskauneudessa.

Hän tunnisti hieman kauempana rannalla aurinkoa ottavan tytön. Tämä oli vatsallaan vaaleanpunaisen pyyhkeen päällä, luki kirjaa ja heilutteli jalkojaan joiden kynsissä oleva lakka sopi oivasti yhteen pyyhkeen värin kanssa. Tällä kertaa päällä ei ollut mariannekarkkimekkoa, vaan aivan yksinkertaiset bikinit. Toni kumartui Emmaa kohden ja herätti tämän kirjastaan. Tyttö oli sievempi kuin hän muisti, ja hän heitti hieman syyllisen vilkaisun bikinien peittämiin pyöreisiin rintoihin.
”Sinäkin löytänyt rannalle”, hän totesi. Emma nousi istuilleen ja nosti aurinkolasit otsalleen.
”Joo, uhkasivat että seuraavat kaksi viikkoa sataa, joten pakkohan se oli tänään. Mutta kohta pitää lähteä illaksi töihin.”
”Missä sä olet töissä?”
Tyttö kertoi yökerhon nimen ja ojensi sitten Tonille aurinkorasvapurkin: ”Selkään, etten pala uudestaan.” Toni puristi purkista kädelleen nokareen kookoksentuoksuista rasvaa ja levitti sen määrätietoisin ottein kuumalle iholle, käskien itseään tiukasti pitämään kätensä kurissa. Ne olisivat halunneet lähteä vaeltelemaan muuallekin kuin selkää pitkin. Hän siirsi poninhännän pois rasvauksen tieltä, ihmetellen ääneen sitä, kuinka vaaleat hiukset saattoivat olla.
”Joo, onhan ne. Ja se ei ole purkista, ne ovat aina olleet samanlaiset”, vastasi Emma ihmettelyyn.

Toni rypisti kulmiaan, löysi tekosyyn jättääkseen Emman yksin rannalle ja sukelsi viileään meriveteen häätääkseen mielestään häiritsevän valkotukkaisen muiston vuosien takaa.


6.

Haaleanoranssi trikoomekko oli hiekkainen ja rasvatahrainen, joten Emma joutui ravistelemaan sitä hyvän tovin ennen kuin pujotti sen päälleen. Lämpimien, aurinkorasvaa levittävien käsien kosketus viipyeli iholla. Hän keräsi tavaransa kokoon ja epäröi hetken odottaisiko Tonin tulevan merestä takaisin kuivalle maalle, vai lähtisikö vain kotia kohden. Olettiko poika hänen edes odottavan, vai olisiko hän epäystävällinen jos vain katoaisi. Lopulta, jo päätettyään lähteä, hän bongasi tutun heinänvaalean hiuskuontalon rannalta kävelemästä hänen suuntaansa ja päätti malttaa vielä hetken.

Toni tavoitti hänet, muttei sanonut hetkeen sanaakaan. Emma tunsi itsensä hieman typeräksi seistessään siinä hiljaisuudessa, mittaillen poikaa katseellaan.
”Kohta sataa”, hän tokaisi lopulta, osoittaen tummia pilviä jotka kerääntyivät horisonttiin huimaavaa vauhtia. ”Sunkin kannattaisi pistää vauhtia jos aiot selvitä kotiin kuivana.”
Hän ihmetteli Tonin vaitonaisuutta, mutta päätti jatkaa tikusta asian tekemistä kertomalla, jo toistamiseen, että sadetta oli luvattu seuraaviksi pariksi viikoksi. Hyvä jos selkiäisi juhannukseksi.

”Missä sä vietät juhannusta?” kysyi Toni lopulta.
”En osaa sanoa, luultavasti töissä”, Emma vastasi. Joka tapauksessa hän ei ollut palaamassa kotipuoleen, ei vielä pitkään aikaan. Oli ihanaa, kun äiti ei ollut koko ajan kertomassa mitä hän teki väärin ja nalkuttamassa hänen käyttäytymisestään tai hänen asuntosa lattioilla pyörivistä kangassuikaleista. Se oli ollut samanlaista lähes niin kauan kuin hän muisti. Nalkutus sai Emman ensin räjähtämään, sitten häpeämään reaktiotaan ja lopulta sulkeutumaan kuoreensa.

”Töissä? Eikö se ole vähän tylsää?” jatkoi Toni yllättyneenä.
”En usko. Eipä sillä, että mulla olisi paljon valinnanvaraa jos mulle laitetaan vuoroja juhannukselle, mutta ei se oikeastaan edes haittaa. Mutta hei, nyt mun pitää oikeasti mennä, jos meinaan vielä ehtiä käymään suihkussa.”
Toni heilautti hänelle kättään hyvästiksi ja kääntyi poispäin hakeakseen omat tavaransa pois uhkaavan sateen alta, kun jokin sai Emman vielä pysäyttämään pojan: ”Tuota, tule... tulkaa käymään raflassa illalla, jos teillä ei ole muuta tekemistä”, hän ehdotti, muistaen että Samppa oli maininnut jotain tyttöystävästä.
”Mä sekoitan teille jotain kivaa juotavaa. Parempi sielläkin on sadetta pitää kuin, noh, sateessa ja tän illan luulisi olevan aika rauhallinen.”
Toni kohotti kulmiaan, mutta lupasi ehdottaa asiaa paremmalle puoliskolleen ja Emma juoksi viimein bussin kiinni jottei olisi myöhästynyt.

Yökerhon työasuun kuuluvan t-paidan vaaleansininen väri ei sopinut hänelle ollenkaan. Se sai hänet näyttämään kalpealta ja keuhkotautiselta. Emma irvisti peilikuvalleen pukuhuoneessa, kiskoi mustat shortsit jalkaansa ja kiinnitti hiuksensa niskaan nutturalle. Yksi ilta lisää edessä. Juhani oli jo tiskin takana ja näytti syötävän hyvältä, kun Emma ilmestyi työpisteelleen. Juhanille vaaleansininen sopi. Nuori mies virnisti hänelle ja kysyi vaimealla äänellä haluaisiko Emma kenties jakaa hänen parisänkynsä myös tulevien vapaapäivien ajan. Eikä Emmalla ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin. Ajatus Juhanin pehmeästä ihosta ja taitavista sormista sai hänen vatsanpohjansa kipristelemään, ja vasta ensimmäinen asiakas palautti hänet takaisin maan pinnalle.

Ilta oli kiireisempi kuin hän oli arvellut, ja Toni ilmestyi baaritiskille aivan huomaamatta, seuranaan pieni tummatukkainen tyttö. Näppärän oloinen tyttöystävä, ajatteli Emma, ja pakottautui hymyilemään. Nuoripari tilasi kaksi mojitoa, ja Emma vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan murskatessaan minttua ja kootessaan juomaa laseihin. He istuivat nurkkaloosiin ja Emma huomasi viereisillä pöydillä olevan turhan paljon tyhjiä laseja. Hän huokaisi ja meni tyhjentämään pöytiä, huokaisten uudestaan tajutessaan, että joutuisi siivoamaan myös ikkunan alla olevan suuren pöydän. Sen ympärillä istui joukko hänen inhokkiasiakkaitaan, kolmikymppinen polttariporukka. Ne olivat aina miehiä jotka olivat vakuuttuneita siitä, että viimeiselle vapauden illalle pitäisi saada plakkariin mahdollisimman paljon naisia, myös se kalpea ja väsynyt baarimikko.

Hän kurkotti pöydän ylitse ja kasasi laseja pinoksi syliinsä kun tajusi, että joku seurueesta kosketti hänen takapuoltaan. Hän pyörähti kannoillaan ja näki edessään seisovan humalaisen miehen. Siitä ei päässyt ympäri, eikä ainakaan yli. Emma ärähti ja pyysi antamaan tietä, mutta mies veti hänet syliinsä eikä tyttö voinut kuin yrittää välttää tiputtamasta lasipinoaan lattialle. Seuraavana hetkenä Emma tajusi jonkun pitävän miestä olkapäästä paikoillaan ja auttavan häntä toisella kädellä takaisin jaloilleen. Toni pelasti kaatumassa olevan lasipinon, ja Emma loi kiitollisen katseen urheaan ritariinsa, siitäkin huolimatta, että tämä jäi seisomaan aavistuksen verran liian lähelle. Ainakin hän oli varma, että se olisi liian lähellä nurkkaloosissa istuvalle tyttöystävälle ja tiskin takaa tilannetta seuraavalle Juhanille.


7.

Annika käveli edellä, vihreän sateenvarjon alla, korkokengissään lammikoita väistellen. Toni tiesi tytön olevan hieman suutuksissa. Tämä ei ollut sanonut mitään, mutta hän näki sen leuan asennosta ja kiirehtivistä askelista. Hän harppoi Annikan kiinni, mutta tämä ei edes vilkaissut hänen suuntaansa, vaan jatkoi määrätietoista etenemistään.

Lopulta Toni kosketti tyttöä olkapäälle pysäyttääkseen tämän: ”Mikä on?”
Annika katsoi häntä vinottain sateenvarjon alta ja odotti hetken ennen kuin vastasi: ”Se tyttö häiritsee mua.”
Tonin ei tarvinnut arvailla kenestä puhuttiin. Annika ei ollut ainoa, jota se tyttö häiritsi.
”Teidän välillänne on jonkinlaista sähköä. En mä niin sokea sentään ole, ettenkö näkisi. Kuka se edes oikein on?”
”Annika hei, se on vain kaveri. Enhän mä edes tunne sitä kunnolla, pari kertaa nähnyt. En kai mä nyt sentään veisi sua mukanani baariin jos meinaisin flirttailla jonkun muun kanssa!”

Ei hän ollut aikonutkaan flirttailla, sikäli kun neidon auttamista hankalasta tilanteesta pois voi edes kutsua flirttailuksi. Emma vain veti häntä puoleensa kuin musta, tuntematon aukko pieniä planeettoja. Samalla hän häpesi suunnattomasti omaa uteliaisuuttaan, sillä ei halunnut ryssiä juttuaan Annikan kanssa.

Annika murahti. Tai siltä äännähdys ainakin kuulosti, pienen pörröisen koiran pieneltä murahdukselta. Toni ei voinut olla nauramatta mielikuvalle, ja sai tyttöystävänsä näyttämään melkein loukkaantuneelta.
”Voi sua pientä”, poika sanoi. ”Ei sun ihan oikeasti tarvitse stressata, mä tykkään susta ihan liikaa tehdäkseni mitään typeryyksiä.”
Tai ainakaan kovin suuria typeryyksiä, lisäsi hän hiljaa itselleen. Pieniä typeryyksiä hän oli tehnyt koko ikänsä.

He olivat ehtineet Tonin asunnon alaovelle, poika käänsi avainta lukossa ja antoi Annikalle tilaa, jotta tämä pääsisi sisään.
Tyttö ei kuitenkaan liikahtanutkaan: ”Mä menen täksi yöksi kotiin.”
”Älä viitsi, tule nyt vaan sisään, täällä sataa kuin Esteristä itsestään.”
Annika epäröi hetken.
”En mä. Tiedätkö, sä selität aina tekemisiäsi ja olemisiasi vähän sinne päin. Et koskaan kunnolla. Jos sä et luota muhun, niin miksi mun pitäis luottaa suhun? Mä menen kotiin nukkumaan ja soitan sulle huomenna. Ehkä sä silloin olet valmis puhumaan vähän itsestäsikin.”

Toni huokaisi, mutta myöntyi lopulta ehdotukseen. Jossain vaiheessa hänen olisi tosiaankin pakko puhua Annikan kanssa. Kertoa kaikki isän perässä kuljetuista kiertolaisvuosista ja siitä, kuinka vaikeaa oli aina sopeutua uuteen kouluun, uusiin kavereihin, pahimmillaan uuteen kieleenkin. Kuinka he koko ajan pakenivat jotain epämääräistä muistoa. Siitä, kuinka paljon hän oli kaivannut elämäänsä jotain pysyvää.

Hän kiipesi ullakkoasuntoonsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalleen ja pyöri siinä tuntikaupalla tietämättä mitä voisi Annikalle kertoa. Joka tapauksessa, voidakseen kertoa kaiken, hänen pitäisi vielä kysyä isältä kertaalleen. Sadannen kerran, vaikka tiesi, että isä ei vastaisi. Hän tiesi myös, että päätään selvittääkseen hänen pitäisi saada puhua ensin jonkun muun kanssa, jonkun muun kuin Annikan tai isän. Ja siinä, aamuyön tuntien madellessa eteenpäin, Toni tajusi kuka ymmärtäisi.

Hän kiskoi vielä kosteat tennarit jalkoihinsa, veti tuulitakin niskaansa ja nappasi mukaansa kylpyhuoneen lattialle valumaan jättämänsä sateenvarjon. Pilvet olivat niin matalalla, että pimeä yö hädintuskin tuntui kesäkuiselta, ja katuvalojen kelmeä loiste heijastui märästä asfaltista. Juottolat olivat juuri sulkeneet ovensa hänen asettautuessaan yökerhon takaovelle johtavalle kujalle odottamaan, että Emma pääsisi töistä.



8.

Emma pyyhki tiskiä puhtaaksi kaatuneen lonkeron jäljiltä, puristi nesteen viemäriin ja huuhtoi rätin ja kätensä. Hän oli häiritsevän tietoinen siitä, että Juhani seisoi aivan hänen takanaan.
”Mitä tuo äskeinen oli?” tämä kysyi.
Emma ymmärsi tahallaan väärin ja vastasi olkiaan kohauttaen: ”Jotain humalaisten kourimista vain.”
Hän siirtyi paria askelta kauemmas ja keskitti hetkeksi ajatuksensa seuraaviin odottaviin asiakkaisiin, tyttöihin, jotka nojasivat kyynärpäillään tiskiin ja osoittelivat juomia seinällä roikkuvalta liitutaululta.

Juhani seurasi häntä ja jatkoi tovin kuluttua sitkeästi: ”Onko teidän välillä jotain, sun ja sen sun blondin kaverin?”
Emma pysähtyi kesken liikkeensä, katsoi Juhania suoraan kohottaen toista kulmakarvaansa, ja totesi lyhyesti: ”Ei.”
Ei heidän välillään mitään ollut. Kai. Hänen teki vain mieli tutustua poikaan paremmin, pörröttää tämän tukkaa ja kuunnella puheenpartta, jossa stadilaisuuden alta erottui vaikka kuinka varsinaissuomalaisuutta. Se muistutti häntä jostakusta. Ehkäpä isä oli puhunut niin, ei hän enää kunnolla muistanut. Ajatus isästä sai palan kurkkuun, ja niin hän työnsi sen mahdollisimman kauas mielensä pohjalle.

Hänen tummatukkainen työkaverinsa oli toista maata kuin Toni. Emma olisi viihtynyt Juhanin lakanoiden välissä vaikka kokonaisen viikon yhtä soittoa, jos mahdollisuus olisi annettu. Juhani oli hänen silmiinsä komea, piirteet kulmikkaat ja hieman kyömy nenä sopi loistavasti yhteen kaiken muun kanssa. Nuoren miehen hymy oli herkässä, eikä Emma voinut olla ihailematta huoletonta ja rauhallista elämänasennetta. Se tasoitti hänen omaa äkkipikaisuuttaan ja tapaansa olla huolissaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta nyt Juhani ei hymyillyt, vaan katosi tauolle sanaakaan sanomatta. Emma odotti ja odotti toisenkin hetken, eikä lopulta kestänyt vaan pyysi yhden muista yökerhossa pyörivistä sinipaitaisista naisista tilalleen kaljahanan ääreen.

Pukuhuoneeseen laskeuduttiin kapeita metallisia kierreportaita. Emma tarttui kaiteeseen ollakseen kompuroimatta ja löysi lopulta Juhanin istumasta penkillä kuluneiden kaappien välissä.
Nuori mies tuijotti jonnekin seinälle ja sanoi lopulta: ”Mä toivoisin että sä tajuaisit pitää näppisi erossa siitä.”
Emma jäi seisomaan osaamatta sanoa mitään. Lopulta hän kuitenkin ärtyi ja tajusi äänensä olevan kiivaampi kuin halusikaan: ”Mutta kun meidän välillä ei ole mitään! Sitä paitsi, vaikka olisikin, niin ei se sulle kuuluis, sä et omista mua!”
”En niin”, Juhani keskeytti hänen purkauksensa melkein yhtä kiivaasti. ”Mutta mä en halua, että sä... että te... Mä en halua että sä päädyt sen sänkyyn ja se yrittää sua taatusti. Se ei ole... kiva ajatus”, jatkoi poika, hiljaisemmalla äänellä.

Emma miltei hymyili: ”Sä olet mustasukkainen.”
Juhani päästi pienen hymähdyksen, muttei kieltänytkään. Emma ojensi Juhanille kätensä kiskoakseen tämän ylös penkiltä.
”Sä olet ollut jo liian pitkään tauolla. Muut alkaa kohta ihmetellä ja luulevat, että me puuhataan jotakin hyvinkin epäsopivaa keskellä työvuoroa.”

Aamun sarastaessa Emma vaihtoi työpaitansa neuleeseen ja farkkuihin ja astui ulos ovesta vain tajutakseen, että oli unohtanut sateenvarjonsa. Hän näki moisella suojalla varustetun hahmon lähestyvän itseään rakennuksen kulmalta ja yllättyi tunnistaessaan tämän Toniksi.
”Meinaatko sä olla ritarillinen jo toista kertaa tänä iltana?”
”Miksei”, Toni vastasi.
”Mitä sä oikein teet täällä tähän aikaan?”
”Hmm... Mä en asu kaukana. Tule mukaan, sä kastut muuten. Mä haluisin vain jutella, tai jotain.” Emma epäröi muutaman sekunnin ja poika jatkoi: ”Mä ihan oikeasti tarvitsen jonkun jonka kanssa jutella.”
Tyttö nyökkäsi vaikka tiesikin ettei ratkaisu välttämättä ollut fiksuin mahdollinen. Toni astui hänen viereensä, kiertäen käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, jotta he mahtuisivat paremmin saman sateenvarjon alle.
Emma laahusti eteenpäin vaitonaisena, ja lopulta sateenvarjoa pitelevä poika kysyi: ”Sä vaikutat väsyneeltä. Onko kaikki hyvin?”
”On, kai. Rankka ilta vain. Ja mä en pidä sateesta, ollenkaan.”

Toni pysähtyi, katseli Emmaa hetken ilkikurinen pilke silmissään, ja löysi sitten jostain sisäisen Gene Kellynsa. Hän tarttui tyttöä vasemmalla kädellä vyötäisiltä ja painoi sateenvarjoa pitelevän oikean kätensä tämän kättä vasten. ”I’m siiinging in the raaain, just siiinging in the rain, what a glooorius feeling, I’m happy again...” hän lauloi pyörittäen hämmästynyttä Emmaa muutaman kerran ympäri.
Tyttö heitti päänsä taakse ja nauroi, kepeää heleää naurua: ”Sä laulat tosi huonosti!”
”Ja tanssin vielä huonommin. Mutta ainakin sain sut nauramaan.”
He pysähtyivät kasvokkain, asfaltilla valuvan veden kastellessa kengät. Emma kohotti katseensa ja näki Tonin kumartuvan hiukan. Hän raotti suutaan ja Tonin huulet miltei koskettivat hänen omiaan, hän tunsi hengityksen kasvoillaan. Ja silloin Emma, joka katsoi poikaa suoraan silmiin, näki niissä jotain, joka sai hänet vetäytymään pois kuin sähköiskun saaneena. Hän pudisti päätään ja Toni ojentautui takaisin koko pituuteensa, näyttäen lapselta joka oli yllätetty sormet keksipurkissa.

”Onko sulla laseja? Tai onhan sulla varmaan, mulla on jano.”
”Joo, ota vaan sieltä oikeanpuoleisesta kaapista”, sohvalle asettautunut Toni ohjeisti.
Emman näppeihin osui ensimmäisenä särolaitainen sininen muki. Hän täytti sen vedellä, joi ahnaasti huuhtoakseen alas illan hieman kitkerän maun ja istui sitten tuolille työpöydän viereen pyöritellen tyhjää mukia käsissään.
”En mä edes tiedä mistä mä halusin puhua”, Toni aloitti. ”Annikan kanssa tuntuu vaan niin typerältä jutella mun asioista. Se on oikein ydinperheestä. Mua isä kierrätti ympäri länsirannikkoa. Kun me alettiin asettumaan johonkin, kun mä olin saanut kavereita, se alkoi ahdistua ja sitten mentiin taas. Ruotsissa me asuttiin sen aikaa, että mä ehdin just ja just oppia kielen.”
Emma kurtisti kulmiaan: ”Sä olet asunut Ruotsissa?”
”Joo jonkin aikaa. Siihenkin tottui, mä olin pieni. Osasin sinne mennessä sanoa tasan ’Jag heter Anton’.”

Emma värähti ja tiputti mukin käsistään. Henkeään haukkoen hän keräsi sirpaleet lattialta ja sai lopulta sanottua: ”Sun nimi on Anton?”
”Joo, mutta Toni on helpompi, näin Suomessa”, poika vastasi reaktiosta yllättyneenä. Emma lykkäsi mukin sirpaleet pöydän kulmalle, mutisi pikaisesti jotain siitä kuinka hänen pitäisi mennä, sori vaan, pujotti kengät jalkoihinsa ja syöksyi ovesta ulos jättäen hämmentyneen, sohvalla istuvan Tonin tuijottamaan peräänsä.

Sade ei ollut lakannut, päinvastoin. Emma kastui hetkessä, muttei jaksanut välittää siitä, kuinka märät farkut painoivat ja ballerinat hankasivat. Lopulta hän huomasi jonkin teollisuuslaitoksen lastaussillan ja kiipesi katoksen alle miettimään kaikkea kuulemaansa. Lauseet pyörivät hänen mielessään kuin flipperin pallo. Tonin sanat olivat rikkoneet pirstaleiksi muutakin kuin sinisen mukin, mutta niistä pirstaleista hän sai uusia paloja palapeliin joka oli jäänyt niin kovin kesken vuosia sitten. Viimeiset palat kuitenkin puuttuivat vielä. Hän nojasi selkänsä kylmään betoniseinään ja sulki silmänsä vanhojen kuvien vaeltaessa luomien takana.

Hänen olisi mentävä takaisin.
Hänen olisi saatava tietää.
Tonin olisi saatava tietää.


9.

Palatessaan takaisin ullakkoasuntoon Emma oli läpimärkä. Toni käski häntä luopumaan farkuistaan ja neuleestaan ja istutti tytön sohvannurkkaan. Itse hän istui viereen ja antoi Emmalle juovikkaan huovan lämmikkeeksi. Tyttö kääriytyi siihen kiitollisena.
Vesi valui hiuksista hänen kasvoilleen, kun hän etsi sanoja joilla aloittaa: ”Ole kiltti äläkä sano mitään, älä yhtään mitään. Mä en saa tätä muuten loppuun. Lauri oli just täyttänyt yhdeksän. Toinen heinäkuuta. Mansikkakakkua, niin kuin aina. Sillä viikolla oli satanut paljon, sinä aamunakin. Mä olin bongannut sen vanhan ladon Sepänmäeltä, Sepänmäki se kai oli. Ja olihan meitä kielletty, mutta ei me siitä välitetty.”

Toni kuunteli tarinaa hiljaisena ja kauhistuneena. Lopulta Emman ääni petti kyynelten valuessa virtanaan poskille, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan: ”Sä olit liian pieni, ne ei tuonu sua sairaalaan, sä et varmaan muista. Mutta sen huutamisen ja riitelyn säkin muistat. Ne huusi toisilleen, ne huusi mulle, ja sitten taas toisilleen. Ja... ja sitten isä sai tarpeekseen ja pakkas laukkunsa ja vei sut mukanaan Ruotsiin, enkä mä enää koskaan nähny sua.”
Emma puri huultaan: ”Musta tuntuu, että äiti ei koskaan antanu mulle anteeksi sitä, että mä vein siltä sen molemmat pojat. Se oli kaikki mun syytä. Jos mä en olisi ollut niin typerä ja uhkarohkea, kaikki olisi ollut toisin...”

Vasta Emman lopettaessa ja painaessa kasvonsa polviaan vasten sanat upposivat kunnolla Tonin tajuntaan ja hän kuuli adrenaliinin kuohun korvissaan. Miten hän ei ollut tajunnut mitään? Mutta siitä oli niin kauan.

Emma, Emilia, valkotukkainen Emilia, jonka kanssa hän oli piiloutunut sängyn alle äidin ja isän riidellessä. Isosisko, jota hän oli ihaillut ja pelännyt ja joka ei juuri koskaan ottanut häntä leikkeihinsä mukaan. Ja jota hän oli kuitenkin niin kovin kaivannut, kun isä oli vienyt hänet mukanaan Ruotsiin. Hän oli menettänyt kerralla lähes koko perheensä, kuusivuotiaana.

Vasta vanhempana hän oli tajunnut kysyä mitä oli tapahtunut, mutta isä ei puhunut sanaakaan. Ei Laurista, eikä muistakaan. Isä oli vain juossut pakoon, lähtenyt heti kun oli alkanut kiintymään johonkin paikkaan tai henkilöön. Toni oli vihannut isäänsä tämän vaitonaisuuden ja karkumatkan takia, vihannut, tapellut ja sitten luovuttanut.

Emma oli lopettanut nikottelunsa ja pyyhki silmiään huovan kulmaan. Toni siirtyi lähemmäs tyttöä ja kiersi kätensä hellästi tämän hartioiden ympäri: ”Me oltiin lapsia silloin. Ei se ollut sun syy, se oli onnettomuus. Etkä sä ollut vastuussa niistä ratkaisuista joita aikuiset tekivät, ne teki ne ihan itse.”
Emma painoi päänsä hänen hartiaansa vasten ja näytti vieläkin surkealta, joten Toni kuiskasi tytölle rohkaisevasti: ”Emilia hei, älä itke. Siitä on toistakymmentä vuotta, eikä sitä voi enää mikään muuttaa. Mutta meillä kahdella on vielä vaikka kuinka aikaa edessä. Edessä ja yhdessä.

Ja mä vannon, etten yritä suudella sua enää.”

Vihdoinkin Emma hymyili.


- - -

Kuvat: Adam Pinson : CC BY-NC , Quinn Bromdowski : CC BY-SA ja Chacabuco : CC BY-NC-ND.