14. marraskuuta 2011

Nuku hiljaa pikkuinen

Tämä on erääseen novellipiiriin kirjoitettu pätkä, tehtävänantona ja otsikkona "Nuku hiljaa pikkuinen". Hyvin erityyppistä kuin mitä minun pöytälaatikoistani yleensä löytyy.



Hän painautui lähemmäs viilennyttä tulisijaa. Liekit olivat kalvenneet minuutti minuutilta, muuttuneet hehkuviksi hiiliksi ja nyt hän saattoi lähinnä kuvitella hiilten lämmön, kuin vanhassa laulussa. Mustan kissan kirkkahat silmät kulkurin lämmikkeenä.

Hän nousi hitaasti ylös, ojennellen puutuneita jäseniään, ja sulki takan pellin. Se kirskahti kuin vanha metalli ainakin.

Lattialankuista narisivat nekin, joiden hän ei muistanut ennen narahdelleen. Lapsena hän oli tiennyt tasan tarkkaan, mistä kulkea ja mitä portaita välttää, jotta pääsisi alakertaan herättämättä vanhempia.

Huoneesta huoneeseen kiertäessään hän pyyhkäisi tomua sormellaan sieltä täältä. Tomu oli paksua ja viileää, kuin riite ulkona puiden oksilla. Yksi kerrallaan hän sulki ovet perässään, valiten vyötäisillään roikkuvasta nipusta kuhunkin oveen sopivan kuparinvärisen avaimen. Kun yläkerran kaikki ovet olivat lukitut, laskeutui hän portaita alas tukeutuen kaiteeseen, jonka vaaleansininen maali oli näkyvissä enää paikoitellen. Jonain parempana päivänään äiti oli kertonut maalanneensa kaiteen ollessaan vielä teini-ikäinen neitokainen. Laventelinsininen se oli ollut, kaide.

Salongin pöydällä lepäsi pieni valkoinen pitsiliina, joka lähes taianomaisesti oli säästynyt pahimmalta pölyltä ja kosteuden tuomilta hyönteisiltä. Hän nosti sen käteensä, pudisti hiukan ja taittoi huolellisesti kolmioksi. Jotain hänkin saisi viedä mukaansa. Liina oli niin ilmankevyt, että taitettuna hän sai miltei sen piilotettua kämmentensä väliin. Hän sulloi sen taskunsa pohjalle ja käveli takapuutarhaan johtavan oven luokse.

Hän lukitsi myös tuon oven ja sulki sen jälkeen ikkunaluukut, yksi kerrallaan. Ensin vasen puolisko, sitten oikea ja lopulta hän painoi hakasen pakoilleen. Hämärä sai kiinni hänen nilkoistaan, sitten hänen polvistaan, yltääkseen leuan korkeudelle. Hän seisoi hiljaa, silmät kiinni keskellä salonkia. Ikkunaluukkujen ja ovien lukitseminen ei auttaisi mitään, mutta se sai hänen olonsa aavistuksen verran kevyemmäksi. Vielä muutaman minuutin ajan hän voisi kuvitella hallitsevansa tilanteen.

Kirpeä ulkoilma iski vasten kasvoja kuin sadat pienet veitset. Se täytti keuhkot ja kirveli ennen kuin hän tottui kylmään ja metsän sammaleiseen tuoksuun. Avaimista viimeinen, se suurin, sopi ulko-oveen.

Hän nosti hupun päähänsä ja lähti hitain askelin etenemään pihapolkua pitkin. Vihreä pimeys tuntui hetki hetkeltä painostavammalta, mutta hän tiesi, että se ei vyöryisi hänen ylleen. Viime hetkellä oksat väistäisivät askelten edestä ja vain hipoisivat hänen hartioitaan.

Talo oli hänen ainoa oikea kotinsa, se oli kuulunut suvulle jo vuosisatojen ajan. Sen seinät kätkivät sisäänsä lukemattomia salaisuuksia, syntymiä ja kuolemia. Jos talolla saattoi sanoa olevan sielun, tällä talolla oli. Hänen vanhempansa olivat rakastaneet sitä, sen narisevia lattioita ja sen talvipuutarhaa ehdoitta. Hän oli perinyt rakkauden... ja lopulta talon.

Hän muisti, kuinka metsä oli vuosi vuodelta tullut lähemmäs. Hänen vanhempansa olivat neuvotelleet ja taistelleet sitä vastaan. Eräänä päivänä sopu oli tehty, mutta vain määräajaksi. Se määräaika loppuisi tänään. Auringon ennättäessä korkeimmilleen.

Kääntyessään katsomaan tulosuuntaansa hän näki, kuinka puiden ruskeanvihreä massa hitaasti eteni taloa kohden, ympäröiden sen lopulta kuin suuren suuri groteski pensasaita. Painaen kätensä korvilleen hän toivoi, ettei olisi pakotettu näkemään tuhoa, muttei kuitenkaan saattanut liikahtaakaan.

”Nuku hiljaa, pikkuinen”, hän kuiskasi.
Aivan pian kaikki, mitä olisi talosta olisi jäljellä, mahtuisi hänen taskuihinsa.
Metsä oli ottanut vaatimansa.


- - -


[Kuva: Dakotilla, CC by-nc-nd 2.0]

Ei kommentteja: