Ovenkahvat oli vaihdettu. Ne olivat aiemmin olleet kuparinvärisiä, kurvikkaita ja painokuvioituja. Hän muisti joskus kuljettaneensa sormiaan niiden pinnalla ihmetellen kuinka kuviointi oli saatu aikaiseksi. Nämä kahvat olivat vain muovisia, mustia ja elottomia. Hän epäröi tovin ennen kuin painoi kahvan hitaasti pohjaan. Kahvaan tarttunut käsikin oli muuttunut. Milloin kämmenselkään oikein oli ilmestynyt niin paljon juonteita?
Myös käytävän lattialaatat oli vaihdettu toisiin. Hän oli pitänyt enemmän niistä, joilla oli juoksennellut lapsuudessaan. Tiilenpunaisista ja kuuskulmaisista. Pinta oli ollut epätasainen ja äiti oli aina kironnut sitä, kuinka vaikea ne oli pitää puhtaana. Mutta kauniita ne olivat olleet, tuoneet hengähdyksen jostain kaukaa etelänmailta. Sellaisia laattoja ei ollut kenelläkään muulla koko kylässä.
Käytävä oli hämärä, mutta sen päästä näkyi valonkaje. Ruokailuhuone. Ruokailuhuoneen vieressä salonki. Salongissa flyygeli, jota Anna-Liisa oli osannut soittaa niin hyvin. Hän oli aina istunut rahille viereen ja seurannut sivusta kuinka sisaren sormet olivat lentäneet koskettimilla loihtien esiin musiikkia. Pauhuvaa, ilakoivaa musiikkia, aivan soittajansa näköistä. Hän ei itse ollut koskaan oppinut soittamaan hyvin, ei hänellä ollut lahjoja eikä kärsivällisyyttä harjoittelemiseen.
Hän pysähtyi katsomaan ulos käytävän ikkunasta. Milloin sen eteen oli oikein istutettu koivuja? Varmaan jo jokunen vuosi sitten, puut vaikuttivat kasvaneen suuriksi ja vahvoiksi nuorukaisiksi. Kauempana hän voisi nähdä joen, mutta ei nyt, ei näin pimeällä.
Niin, se flyygeli. Sen ylitse hän oli katsellut tummahipiäistä Arnea, kuunnellut nelikätistä soittoa sisarensa yrittäessä opettaa musiikin saloja nuorelle miehelle. Siitä oli niin kovin kauan. Mistä Arne olikaan hänen mieleensä taas tullut? Tästä tuoksusta varmaan, tuoksu oli ollut aivan sama kuin silloin kun hän oli katsellut Arnea viimeisiä kertoja, katsellut tämän liukuvan pois. Morfiinia, paljon morfiinia. Mutta sitä ei pitäisi miettiä nyt.
Hän astui ruokailuhuoneeseen ja katsoi ympärilleen seinälampun kelmeässä valossa. Pöytiä oli liikaa. Aivan liikaa. Kaikki samanlaisia, suorakaiteen muotoisia ja metallijalkaisia. Hän hengähti syvään ja pudisti päätään kuin saadakseen sen kaiken mielestään pois. Arnen, flyygelin ja punaiset lattialaatat. Veti sitten yhden koruttomista tuoleista alleen ja istui lähimmän pöydän ääreen. Jos hän sulkisi silmänsä, aivan pian kaikki olisi kuten hän sen muistikin.
Kevyt kosketus olkapäähän. Tyttö oli kovin nuori, mutta sentään hymyileväinen.
”Neiti hyvä, kertokaahan kuinka pitkään minä olen täällä ollut?” hän kysyi.
”Pian kaksi vuotta, rouva Nieminen”, tyttö vastasi, ”mutta nyt teidän pitäisi mennä nukkumaan, muutkin asukkaat ovat unten mailla tähän aikaan vuorokaudesta. Tulkaa, minä saatan teidät huoneeseenne.”
***
Kuva: thatsbreathtaking, CC BY-ND 2.0.
