22. tammikuuta 2012

Vaaleanpunainen hymiö

Meri oli lämmin. Niin lämmin, ettei sinne kahlatessaan tarvinnut epäröidä hetkeäkään. Meri oli lämmin ja ranta kivinen. Aaltojen pyöristämiä kiviä, joista irtosi ohutta harmaata pölyä vaatteisiin. Meri oli lämmin, ranta kivinen ja valo meren yllä hehkui puuterinsävyä, jollaista ei nähnyt missään muualla.



Jostain sellaisesta se lähti.

En ajatellut kirjoittavani novellia. En kahta. En etenkään ajatellut, että puolta vuotta myöhemmin laittaisin virtuaaliselle paperille pisteen 31 000 sanan jälkeen. Se ei ole pitkä, mutta olen ihan käsittämättömän ylpeä itsestäni. Se on tarina. Siinä on alku, loppu ja melko monta kappaletta välissä. Juoni, henkilöitä ja dialogia.

Se on tietokoneella ja varmuuskopioituna. Se on tullut välillä uniini ja unohdettu välillä kokonaan.

Se on kevyttä viihdettä, ei missään tapauksessa vakavasti otettavaa taidetta. Luonnehdin sitä leikkisästi sanoilla "silkkaa chick littia", vaikka muutamat perinteisimmistä genren tunnusmerkeistä puuttuvatkin. Ei mediaseksikkäitä työpaikkoja, fanaattista shoppailua tai muodin seuraamista, ei ulkonäköongelmien kanssa painimista.

Siinä on pieniä tapauksia elävästä elämästä (vaaleansininen kokolattiamatto eteisessä, anyone?) ja kaksi päähenkilöä, joista tunnistanee ällöttävän paljon marysueutta. Etenkin siinä on meri ja auringonkiloa katedraalin seinillä.

Kaikesta pienuudestaan, keveydestään ja keskeneräisyydestään huolimatta se on kuitenkin kokonainen tarina ja sen takia hymyilin typerästi tietokoneelleni koko eilisillan. En minä ole koskaan kirjoittanut mitään satunnaista novellia pidempää, en edes haaveillut moisesta.
Kirjoitinko minä kaiken tuon ihan itse?

3 kommenttia:

B. H. kirjoitti...

Onnittelut onnistumisesta! Tuntuu varmasti hyvältä saada kirjoitettua jotain, mihin ei ehkä ole alun perin ajatellut pystyvänsä. "Ei mediaseksikkäitä työpaikkoja, fanaattista shoppailua tai muodin seuraamista, ei ulkonäköongelmien kanssa painimista." --> Kuulostaa hyvältä!

Calendula kirjoitti...

Kiits.
Joo, nälkä näköjään kasvaa syödessä. Se oli semmoista "en mä kuitenkaan osaa, ei mulla ole ideoita". Oli kai sitten jokunen.

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Eikös olekin ihana tunne? Onnea :) Ole ylpeä itsestäsi!