Linnea kiskoi veljensä mukaan etsintäpartioon. Tehtävä ei lopulta ollut vaikea, Nora löytyi istumasta erään ison ikkunan äärestä, pyöritellen puoliksi juotua kokispulloa käsissään. Linnea istui aivan tätä vastapäätä Leon jäädessä seisomaan ja toivomaan, että pääsisi pian pois tilanteesta.
”Mä mietin kun sä sanoit, että meinaat liftata”, aloitti vaaleakutrinen tyttö, ”meidän Volkkarissa on kyllä istumapaikkoja kolmelle.”
Leo keskeytti sisarensa kerrasta: ”Mmh, mutta nukkumaan sinne ei mahdu kuin kaksi, joten...”
”Joten”, Linnea jatkoi, ”en mä tiedä.” Kasvoilla käväisi pieni lannistuminen.
Nora peitti sananvaihdon aiheuttaman huvittuneisuutensa huonosti ja kohautti hartioitaan: ”Se on ihan okei, mulla on teltta mukana.”
Leo vilkaisi yllättyneenä tytön vieressä olevaa reppua. Tuonneko muka mahtui teltta muiden tavaroiden lisäksi?
”Olishan se tietysti ihan mukavaa”, Nora jatkoi ja Leo tunsi kaksi katsetta kasvoillaan. Pari tummia ja pari vaaleita silmiä. Sillä hetkellä hän tiesi hävinneensä.
”Olkoon, mutta mä ajan.”
”Ihan vapaasti vaan. Mä en erityisesti epäillytkään, että sä antaisit mun koskea rattiin”, totesi Linnea nauraen ja kohdisti sitten huomionsa vieressään istuvaan tyttöön: ”Mä veikkaan, että siinä on ratissa jonkinlainen naistunnistin, sellainen mikä rupeaa ulvomaan jos vääränsorttinen ihminen sitä liiaksi hivelee.”
Autokannen metelin keskellä Nora reagoi Ellun sisäverhoiluun vielä häkeltyneempänä kuin Linnea paria viikkoa aiemmin: ”Oletko sä ihan varma ettet ole värisokea?”
Leo ei voinut olla nauramatta. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi kuitenkin kysyä naisten apua kankaiden valinnassa. He asettautuivat kaikki kolme tavaroineen mukavasti istumaan, Leo luovi auton ulos lautalta ja sitten satamasta, ja käänsi sen kirkkaansinisen nokan etelää kohden. Ajomatkaa olisi edessä vielä tunteja tälle päivää.
Nora osoittautui hauskaksi matkaseuraksi. Tämä vaikutti olevan tyynempi kuin Linnea, mutta silti eloisa ja tiesi huiman paljon. Kertoi hauskoja anekdootteja paikoista joita he ohittivat, vanhoja legendoja ja uudempia kummitustarinoita. Kun soppaan sekoitti suulaan sisaren, ei Leon tarvinnut kuin nyökkäillä satunnaisesti ja keskittyä ajamiseen.
”Malmö! Tuossa kyltissä luki Malmö”, Linnea huudahti osoittaen kylttiä jonka ohitse he olivat jo ajaneet.
”Ei sen niin väliä, ei me kaupunkiin olla menossa, kierretään vähän ohitse.”
Kuten hän oli tytöille aiemmin ajellessa luvannut, yhdestä lähistön pikkukaupungeista löytyi kohtuullisen sympaattinen leirintäalue. Keskiyö uhkasi, mutta Linnea ei vaikuttanut väsyneeltä vaan viritti jo tulta huomattuaan, että aivan lähettyvillä, pienen lammen rannalla oli nuotiopaikka. Siihen he istuivat, käristämään kaikenlaista tavaroiden joukosta löytynyttä syötäväksi kelpaavaa. Nora jatkoi tarinointiaan, tällä kertaa kertomuksilla kaksipäisestä ja kolmijalkaisesta Agnista, hindujen tulen jumalasta, mustasilmäisestä ja -tukkaisesta olennosta joka tanssii nuotion liekeissä. Parantajasta, suojelijasta ja tuhoajasta. Eikä Leo voinut olla miettimättä, kuinka paljon Agnissa mahtoi olla samaa kuin kertojassa itsessään, liekkien valon leikkiessä tämän kasvoilla. Linneakin vaikutti kiinnostuneelta, vaikka Leo tiesikin tämän jo mytologioita lukeneen. Tai ehkä juuri siksi. Noralla oli taito kietoa kuulijansa sametinpehmeän äänen syvyyksiin odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtui.
Tarinoiden vaimettua Linnea jäi tuijottamaan hiipuvia liekkejä mietteliäänä ja säpsähti silminnähden Noran asettaessa kätensä hänen hartioilleen. Tyttö kumartui, nojasi leukansa kevyesti Linnean olkapäähän ja palasi Intiasta Euroopan kamaralle.
”Tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen”, lainasi Nora Leinoa ja kysyi: ”Mitä sä mietit, neiti Vanamo?” Leo oli harvoin nähnyt sisartaan yhtä sanattomana kuin yllättäen esitetyn utelun edessä. Lopulta tämä löysi kadonneen kielensä ja takelteli: ”En kai oikein mitään. Jos en sitten kaiken sortin jumalia.”
Tytöt loivat toisiinsa nopean katseen täynnä ymmärrystä ja saivat Leon tuntemaan itsensä hieman ulkopuoliseksi. Hän noukki tavaransa maasta ja lähti astelemaan autoa kohden, kuullen tyttöjen kikatuksen seuraavan perässään.
”Onko tuo muka teltta?” sai hän kysyttyä Noran kiskoessa repustaan pienen vihreän pussin.
”On se, usko vain. Teltta-arkkitehdit tekee ihmeitä nykyään.”
Teltaksi se tosiaankin osoittautui, hassun malliseksi teltaksi. Edestä suurempi, perästä matala ja kapea. Kuin täyteen puhallettu muumiomakuupussi.
”Ja sä mahdut sinne?”
”Oi kyllä, tavaroiden kanssa jopa.”
”Okei sitten. Hyvää yötä, yritetään herätä ihan ihmisten aikoihin, mä haluaisin selvitä koko Pohjois-Saksan läpi huomenna”, Leo sanoi.
”Mihin sulla on kiire?” ihmetteli tummasilmä.
”Ei mulla kai mihinkään, mutta Linnea haluaa merelle saakka.”
Nora naurahti ja ravisti päätään hiukan: ”Voi teitä. Hyvää yötä sitten.”
Linnea valvoi vielä kattoa hajamielisenä tuijotellen ja kuiskasi Leolle hyvät yöt hänen oikaistessaan itsensä auton perään levitetylle sängylle tämän viereen. Ja kun hän seuraavan kerran tajusi maailmasta jotakin, aurinko paistoi jo korkealta.
Seuraavat kilometrit odottivat matkaajia kärsimättöminä.
***
Osa V - HelenaKuva: E. A. Rodrigues / Wikimedia Commons
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti