28. lokakuuta 2011

Yön jälkeen


Väräjävä heinikko.
Piikkipensaita.
Sammalta
metsänpohjassa.

Hiukset kasteesta
märkinä.
Kumisaappaat
haukkaavat vettä
suonsilmäkkeestä.

Auringon noustessa
kaiken kokemasi
ylle
et tiedä
pitäisikö sinun
paeta vai
mennä vielä
hieman lähemmäs.


***

Runotorstain 222. haaste Halloween-henkisesti kummitustalo.


[Kuva: Mirror | imaging reality, CC BY-NC-SA 2.0]

25. lokakuuta 2011

Flyygeli



Ovenkahvat oli vaihdettu. Ne olivat aiemmin olleet kuparinvärisiä, kurvikkaita ja painokuvioituja. Hän muisti joskus kuljettaneensa sormiaan niiden pinnalla ihmetellen kuinka kuviointi oli saatu aikaiseksi. Nämä kahvat olivat vain muovisia, mustia ja elottomia. Hän epäröi tovin ennen kuin painoi kahvan hitaasti pohjaan. Kahvaan tarttunut käsikin oli muuttunut. Milloin kämmenselkään oikein oli ilmestynyt niin paljon juonteita?

Myös käytävän lattialaatat oli vaihdettu toisiin. Hän oli pitänyt enemmän niistä, joilla oli juoksennellut lapsuudessaan. Tiilenpunaisista ja kuuskulmaisista. Pinta oli ollut epätasainen ja äiti oli aina kironnut sitä, kuinka vaikea ne oli pitää puhtaana. Mutta kauniita ne olivat olleet, tuoneet hengähdyksen jostain kaukaa etelänmailta. Sellaisia laattoja ei ollut kenelläkään muulla koko kylässä.

Käytävä oli hämärä, mutta sen päästä näkyi valonkaje. Ruokailuhuone. Ruokailuhuoneen vieressä salonki. Salongissa flyygeli, jota Anna-Liisa oli osannut soittaa niin hyvin. Hän oli aina istunut rahille viereen ja seurannut sivusta kuinka sisaren sormet olivat lentäneet koskettimilla loihtien esiin musiikkia. Pauhuvaa, ilakoivaa musiikkia, aivan soittajansa näköistä. Hän ei itse ollut koskaan oppinut soittamaan hyvin, ei hänellä ollut lahjoja eikä kärsivällisyyttä harjoittelemiseen.

Hän pysähtyi katsomaan ulos käytävän ikkunasta. Milloin sen eteen oli oikein istutettu koivuja? Varmaan jo jokunen vuosi sitten, puut vaikuttivat kasvaneen suuriksi ja vahvoiksi nuorukaisiksi. Kauempana hän voisi nähdä joen, mutta ei nyt, ei näin pimeällä.

Niin, se flyygeli. Sen ylitse hän oli katsellut tummahipiäistä Arnea, kuunnellut nelikätistä soittoa sisarensa yrittäessä opettaa musiikin saloja nuorelle miehelle. Siitä oli niin kovin kauan. Mistä Arne olikaan hänen mieleensä taas tullut? Tästä tuoksusta varmaan, tuoksu oli ollut aivan sama kuin silloin kun hän oli katsellut Arnea viimeisiä kertoja, katsellut tämän liukuvan pois. Morfiinia, paljon morfiinia. Mutta sitä ei pitäisi miettiä nyt.

Hän astui ruokailuhuoneeseen ja katsoi ympärilleen seinälampun kelmeässä valossa. Pöytiä oli liikaa. Aivan liikaa. Kaikki samanlaisia, suorakaiteen muotoisia ja metallijalkaisia. Hän hengähti syvään ja pudisti päätään kuin saadakseen sen kaiken mielestään pois. Arnen, flyygelin ja punaiset lattialaatat. Veti sitten yhden koruttomista tuoleista alleen ja istui lähimmän pöydän ääreen. Jos hän sulkisi silmänsä, aivan pian kaikki olisi kuten hän sen muistikin.

Kevyt kosketus olkapäähän. Tyttö oli kovin nuori, mutta sentään hymyileväinen.
”Neiti hyvä, kertokaahan kuinka pitkään minä olen täällä ollut?” hän kysyi.
”Pian kaksi vuotta, rouva Nieminen”, tyttö vastasi, ”mutta nyt teidän pitäisi mennä nukkumaan, muutkin asukkaat ovat unten mailla tähän aikaan vuorokaudesta. Tulkaa, minä saatan teidät huoneeseenne.”


***


Kuva: thatsbreathtaking, CC BY-ND 2.0.

24. lokakuuta 2011

Bussipysäkillä

Tämä on raapale. Tämä on myös vastaus Pakinaperjantain bussipysäkkihaasteeseen.

* * *

Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle pysyäkseen lämpimänä kirpeässä aamuilmassa.
"Reppusi näyttää painavalta", sanoin. "Minne olet menossa, lapseni?"
"Kouluun. Äiti laittoi mukaan omenoita ja palan sitruunapiirasta opelle vietäväksi."
"Sievä takki sinulla."
"Onhan se", tyttö vastasi vetäen hupun päänsä yli. "Äiti ompeli. Punainen on mun lempiväri. Äiti sanoi myös, ettei mun pitäis jutella vieraiden kanssa."
"Äitisi on viisas nainen."

Juttelimme sittenkin vielä tovin. Koulubussi saapui, tyttö kiipesi kyytiin ja bussi kaasutti pois. Pienen hetken katselin sen perävaloja haikeana.

Sitten kaivoin taskustani moottoripyörän avaimet ja painoin kypärän päähäni. Jos pitäisin kiirettä, ehtisin vielä syödä murean opettajattaren ennen kuin pikku-Hilkka ennättäisi koululle saakka.

 * * *

 Kuva: Stefano Maule, CC BY 2.0

23. lokakuuta 2011

Öisessä kuplassa

 
Lempihuulipunani sävy
on nimeltään
All Night Party.

Se kertonee minun
elävän öisin.

Tosin vain kaikessa hiljaisuudessa
parvekkeella
yöpaidassa
kirjoittamassa.

Kerros vaaleanpunaista
vastapäisen talon
lamppujen alla
lennähteleville
lepakoille
ihailtavaksi.


- - -
Runotorstain ja Valokuvatorstain viikon haasteena rauha.

20. lokakuuta 2011

URS -kirjoituskilpailukutsu

*vinkkivinkki*

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio etsii uutta verta ja julkistaa ensimmäisen kirjoituskilpailunsa:

"Kirjoitatko jännittäviä ja mukaansatempaavia tarinoita, joista löytyy outoja maailmoja, yllättäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöhahmoja?"
Käy katsomassa kilpailukutsu URS:n kotisivulta.


Kuva: Marcovdz, CC BY-NC-ND 2.0

17. lokakuuta 2011

Niitä aamuja



Kahdeksan yli kuusi
kylmä lattia
kissa jaloissa
vaativana

Seitsemän viisitoista
autojen valojen
kiiltomatovana
aamuruuhkassa

Pienen hetken ajan minulla ei ollut aavistustakaan suunnasta.


***
Runotorstain tämän viikon haasteteksti on peräisin Risto Oikarisen teoksesta Puupuhaltaja, Otava 2005.

- - -

6. lokakuuta 2011

Se ensimmäinen


Tummansinistä silkkikangasta
hyvin leikattuna
oiottuna
aseteltuna.

Mustaa pitsiä
huolella valittuna
alaosaan
sopivana.

Vaaleat kiharat
lakattuina
raudalla
laitettuina.

Kirkkaanpunaista huulipunaa
hymyä
treenattu
peilin edessä.

Huomasit turhamaisuuden
palkan
olevan
lankeemus
katkaistessasi korkosi
mukulakivillä.




Runotorstain viikon innoittajina seitsemän kuolemansyntiä.


Kuva: Denis Todorut, CC BY 2.0