30. syyskuuta 2011

Katse



Haalea vaalea
sininen
hyinen

Kulmien alta
kesäpäiväni
lammikot riitteeksi

Kohmeisin sormin
keräsin
unikon
jäätyneet terälehdet
kämmenelleni




***

Runotorstain 218. haaste pohjautuu Pertti Niemisen runoon kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa (Otava 1989):

Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
        katse.


Kuva: Bennett Meier, CC BY-NC-ND 2.0

28. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XVII - Ennya


Joka ikinen kerta junassa mä tajuan, miksen matkusta useammin junalla.

Penkkien välistä jalkatilaa ei vain ole suunniteltu mun metrisille koiville. Mukavan asennon löytäminen on lähes yhtä hasardia hommaa kuin sen kuuluisan ompeluvälineen kaivaminen heinäsuovasta. Tällä kertaa mä pyörin normaaliakin enemmän, sillä mun ampiaisenpistämä jalka oli vieläkin vähän turvoksissa ja mun olisi tehnyt mieli nostaa se ylös. Mikä tietenkään ei siinä tilassa ollut mahdollista.

Mä päätin siis olla itsekäs huolimatta siitä, että juna oli melko täynnä. Istuin ikkunapaikalle ja laitoin laukkuni viereiselle penkille. Tungin tennarini käytäväpaikan puolelle, nojaten selkäni puoliksi ikkunaan. Kun junan heilahdettua liikkeelle huomasin, ettei kukaan tulisi vieruspaikkaani vaatimaan, suljin silmäni ja nukahdin varmaan melko pian.

Edellisyö oli jääny varsin vähäuniseksi. Sitä mulle ei usein tapahdu, yleensä mä nukahdan suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pää tyynyä koskettaa. Viime yönä vain oli turhan paljon miettimistä. Kyllä, mäkin pysähdyn miettimään joskus, vaikkei sitä kaikki uskokaan.

Nyt junassa mä pyörittelin ensin mielessäni Freijaa. Sitä joka oli kaunein ja halutuin jumalattarista, rakastettu, kevytkenkäinen, kumppaneita joka sormelle. Olisi mulle kelvannut olla Freija, Valfreyja, Vanadís. Se ei jäänyt veljelleen kakkoseksi.

Sen päälle mun mieleeni tunki tietenkin veljeni jellonamieli, Norakin ja sitten viimeiseksi loppukesästä luvassa olevaa tutkimusprojekti. Vesieliöitä ja kirkkaanvihreitä kumisaappaita, sitä se kai on arkisempi elämä, ja siihen on tyytyminen.

Mä en edes huomannut junan seisahtaneen vaan heräsin siihen, että joku töni mua kevyesti ja puhui jotain, mistä mä en saanut sanaakaan selvää. Lopulta mun sumeat aivoni olettivat, että kysymys saattaisi olla englantia ja aksentti jostain hyvin syvältä brittien takamailta.

Punatukkainen tyttö näytti mulle lippuaan ja osoitti sitten sitä käytäväpaikkaa jolla mun laukku oli. Mä vääntäydyin ylös, nostin laukkuni pois tieltä ja päätin sitten osoittaa, etten ole täysin kielitaidoton; uninen ainoastaan. Joten ehdotin sille ikkunapaikkaa, jotta saisin jalkani edes käytävälle, ohikulkijoiden harmiksi.

Se oli ehtinyt hädin tuskin istua, kun mä olin jo saanut selville sen nimen, mistä sen aksentti oli kotoisin ja minne se oli menossa. Ennya selitti mulle, utelias kun olin, että sen nimi tarkoitti kelttiläisittäin tulta, eikä mun ollut ollenkaan vaikea uskoa sitä auringon osuessa sen punaisiin hiuksiin.

Mä asettauduin penkilleni aavistuksen verran mukavammin ja häädin pois mielestäni viimeisen viikon tapahtumat. Tässä ja nyt ei ollut yhtään veljeä sotkemassa kuvioita. Sitten mä totesin Ennyalle, että meillä olisi yhteistä matkaa Ruotsiin saakka. Se hymyili... tai ei ainakaan juossut kiljuen pakoon.

Ehkä mä sittenkin tippuisin jaloilleni.

***

Fin

Kuva: Ingwii, CC BY-NC-SA 2.0

26. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XVI - Piha


"Tuosta seuraavasta liittymästä ulos,” Benjamin ohjeisti, ”tästä on vielä parikymmentä kilometriä matkaa.”

Pääosa englanninkielisestä keskustelusta oli ollut Leolle kuin moottoritien katselemista ylhäältä sillalta. Jotain äänekästä ja ohitse soljuvaa, johon ei oikein jaksanut kiinnittää sen kummemmin huomiota. Linnea oli huolinut Benin mukaan sillä ehdolla, että tämä istuisi takana, mahdollisimman kaukana hänestä itsestään, mutta juttuseuran suhteen tyttö ei ollut nirso. Vilkasta keskustelua tarkemmin Leo kuunteli Ellun pitämää ääntä: siinä oli pieni, voimistuva sivujuonne joka ei miellyttänyt häntä ollenkaan.

Tien kääntyessä metsän reunaan moottori yskähti ja tehot tippuivat niin, että hänen oli pakko ohjata Volkkari levikkeelle tien varteen. Linnea katsoi häntä miltei huvittunut ilme kasvoillaan: ”Etkös sä sanonut vaihtaneesi moottorinkin uuteen?”
”Sanoin ja vaihdoin!” Leo ärähti avaten konepellin.

Ben oli kiskonut auton sivuoven auki ja seurasi nyt pää kallellaan Leon kiroamista auton uumenissa: ”Mun eno asuu samassa kylässä kuin mun vanhemmat. Sillä on autokorjaamo. Se voisi varmaan auttaa. Ensin tämä urhea ori vain pitäisi saada sinne jotenkin.”
”Tamma. Urhea tamma, sen nimi on Ellu.”
”Ihan miten haluat. Mutta joo, kai mun enolla jonkinlainen hinaussysteemi on, riittää että liftataan kylään saakka.”

Etelä-Ranskan aurinko paahtoi säälimättömänä heidän vartoessaan tien varressa muutamia harvoja ohitse ajavia autoja, joista yksikään ei ollut kiinnostunut pysähtymään. Leo alkoi jo katua sitä, että oli valinnut ylleen aamulla mustan t-paidan.

Lopulta, kun liftaajien kohdalla viimein hidastettiin, hämmennys takuulla näkyi joukkion kasvoilta. Ajoneuvolla oli hevosvoimia tasan kaksi. Suuria, vakaajalkaisia ja tummanruskeita. ”Hevoset on paljon kammottavampia kuin kalat tai edes ampiaiset,” Linnea huokasi irvistäen.
”Älä viitsi nirsoilla,” Leo totesi Benjaminin jo kiiruhdettua keskustelemaan ajurin kanssa, ”kyllä kärryilläkin etenee, ota se maalaisromantiikkana.”

Kovin romanttista ei kylläkään ollut keikkua kärryjen perällä, polttavan auringon alla ja paarmojen syötävänä. Perille kylään he pääsivät kuitenkin ja saivat kuin saivatkin hinautettua Ellun korjaamolle ja Benjaminin eno jopa tarjoutui viemään sisarukset määräpäähänsä. Leo jätti sydänkäpynsä osaavampiin käsiin hieman vastentahtoisesti, mutta Linnea vaikutti ainoastaan helpottuneelta päästessään lopulta eroon kannoilleen liimautuneesta ranskalaisesta.
”Avuksi siitä oli kuitenkin, sitä et voi kieltää”, Leo totesi sisarelleen, ”kahdestaan me oltaisiin vieläkin jossain tuolla metsän reunassa.”

He mittailivat katseillaan tovin kylää, joka levittäytyi rinteen alla. Kolmisenkymmentä taloa, ei enempää. Suuria pihoja, luumupuita ja polkupyörillä ympyrää ajavia lapsia. Yhdessä pihassa oli puun alle varjoon sijoitettu suuri ruokapöytä ja sen vierestä he tunnistivat tumman polkkatukan.

Leon sydän jätti lyönnin välistä ja hän miltei kääntyi kannoillaan takaisin siihen suuntaan josta he olivat tulleet. Ilmankeveään valkoiseen kesämekkoon pukeutunut Nora kuitenkin veti häntä puoleensa kuin magneetti. Portin narahdus sai Noran ja kaksi nurmella toisiaan jahtaavaa pikkulasta kääntymään tulijaa kohden, eikä Leo tiennyt mitä lukea tytön suureksi avautuneista silmistä.

Matka pihan poikki oli huiman pitkä, ruoho narisi jalkojen alla ja leikkinsä keskeyttäneet lapset seurasivat uteliaina vaalean tulokkaan askelia. Leo kaappasi lupaa kysymättä Noran syleilyynsä ja painoi sitten suudelman jonnekin leuan ja kaulan välimaastoon. Nora vastasi halaukseen ja nyökkäsi sitten kysyvästi kohti portinpielessä odottavaa Linneaa, joka tutkiskeli sandaalejaan tai vilkkaita ranskalaislapsia. Mitä tahansa, kunhan ei toisiaan syleilevää pariskuntaa.

”Älä huoli, se on Linnea, se kyllä säilyy hengissä”, Leo kuiskasi. ”Sen sijaan mä en olisi ollut ihan varma itsestäni. Sun ei olisi pitänyt lähteä niin äkkiä.”
”No hei, tilanne kävi lievästi sanoen kiusalliseksi”, vastasi Nora.

Halauksen keskeytti etuovesta pihalle ilmestynyt nainen.
”Mun serkku Aline, ja nuo metrin mittaiset terminaattorit tuolla on Alinen lapsia”, Nora sanoi ja esitteli sitten kutsumattomat vieraat: ”Leo ja Linnea on mun, tuota... ystäviä.”
Nainen vastauksesta Leokin ymmärsi paljon huvittuneisuutta. Pelkkiä ystäviäpä, hyvinkin.

”Kai te syömään jäätte?” Nora uteli.
”Hmm, kai me sit jäädään, ja ehkä pidemmäksikin toviksi”, vastasi Leo ja kertoi vastoinkäymisistä sinisen Volkkarin kanssa. Nora nyökkäsi, viittoi illan hiljalleen hämärtyessä sisarukset ruokapöytään ja esitteli heidät lopulle talonväelle. Nuori mies istui tummasilmäisen tytön viereen, hipaisi aina sopivassa välissä huomaamattomasti tämän käsivartta ja nautti iloisesta hymystä ja pöydän ympärillä poukkoilevasta puheensolinasta. Linnean ääni oli ainoa, jota hän ei kuullut kolmikielisen keskustelun seasta; sisar keskittyi vaitonaisena viimeiseen kaalinlehteen lautasellaan.

Yläkerran vierashuoneisiin oli pedattu kaksi ylimääräistä vuodetta. Hieman narisevia vanhoja rautasänkyjä, kevein ja raikkain vaaleansinisin lakanoin. Toinen niistä sijaitsi Noran makuuhuoneessa ja Leo oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvinnut hiipiä öisillä käytävillä salaa, vieraassa paikassa. Nora sulki valkoiset ikkunaluukut, heittäytyi sängylleen ja odotti että Leo oikaisisi itsensä viereen. Illan vaihtuessa yöksi Nora nauraa kihersi, muistutti Leoa siitä että vanhoissa taloissa oli huono ääneneristys ja nauraa kihersi sitten lisää.

He eivät paljoa nukkuneet sinä yönä.

Aamiaispöydästä Leo löysi ainoastaan Noran serkun ja kaksi meluisaa ja maapähkinävoihin tahriutunutta lasta. Linnean hän huomasi vasta vilkaistessaan ikkunasta ulos. Tyttö istui pihakeinussa ja heijasi itseään hajamielisenä edestakaisin. Leo vei tälle voisarven, ja tyttö hymyili vaisusti kiitokseksi. Jos ei Leokaan ollut juuri untenmailla oleskellut, Linnea vaikutti valvoneen koko yön. Väsymys näkyi pienistä juonteista silmäkulmissa ja huolimattomasti palmikolle sidotuista hiuksista.

”Kuule”, sisar aloitti, ”mä tässä harkitsin lähteväni kotiin päin. Ihan itsekseni.”
”Oletko sä nyt ihan varma? Mä lupasin katsoa sun perään.”
”Herranen aika, Leo, mä olen aikuinen ihminen! Enkä mä halua jäädä tänne pyörimään teidän jaloissa! Silloin en enää olisi kenelläkään kivaa. Ja mä toivon että teillä on kiva loma, palaatte Suomeen kun palaatte.” Linnea oli tehnyt päätöksensä ja Leo tiesi että sitä olisi turha yrittää pyörtää.
”No, älä nyt ainakaan kerro mummolle, että mä päästin sut Euroopan halki yksin. Sehän poistaa mut testamentistaan jos saa kuulla”, hän totesi ja sai aikaan aamun toisen vaisun hymyn.

Leo seurasi katsellaan vaaleaa hahmoa. Tämä vertaili junalaiturilla lipussaan olevia numeroita vaunujen kylkiin kirjoitettuihin, nosti matkakassinsa tukevammin olalle ja nousi vaunuun taakseen vilkaisematta. Hän huokaisi ja tunsi Noran puristavan kättään kevyesti: ”Sä itse sanoit, että kyllä se siitä vielä rauhoittuu.”

Leo vilkaisi vieressään olevaa tummasilmää. Hän oli aloittanut lomansa yhden naisen kanssa ja lopettaisi sen aivan toisenlaisessa seurassa. Kaikkea sitä.

Nora varvasti ja antoi hänelle nopean suukon nenänpäähän.
Ei tämä alkava lomanpäätösviikko sittenkään ollenkaan huonolta vaikuttanut.

***
Osa XVII - Ennya

Kuva: Daniel Delsol, CC BY-NC-ND 2.0

23. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XV - Tristan



Tyttö miltei huusi saadakseen äänensä kuulumaan tuulen ja meren kohinan yli: ”Sehän kertoi missä sen isoisä asuu! Tuskin Bordeaux’sta metsään päin kovin montaa saman nimistä kylää on. Lähde nyt helvetti soikoon sen perään, äläkä mieti viikkoa.”

Leo epäröi tovin. ”Entäs sä? Mitä mä sun kanssas oikein teen?”
”Raahaat mut mukaasi, osaan mäkin karttaa lukea. Älä musta välitä, mä kyllä pärjään, mutta mä en jaksa katsella sua maasi myyneenä. Ja sitä paitsi, kun sä löysit kerrankin naisen, joka ei ole täysi idiootti, niin en kai mä anna sun päästää sitä karkuun.”

Poika istui kosteaan hiekkaan ja valutti sitä hiljalleen sormiensa välistä. Ajatus oli houkutteleva, mutta jokin sai hänet kuitenkin epäröimään. Nora oli kadonnut paikalta niin nopeasti, ettei Leo tiennyt olisiko ilmestyessään odotettu vieras. Ei hän tiennyt sitäkään, kuinka Linnea asian lopulta ottaisi.

Huokaus.

”Tule”, hän totesi lopulta sisarelleen. ”Jos mä kerran olen maani myynyt, niin ollaan sitten kunnolla!”

Linnea rypisti otsaansa epäileväisenä, mutta seurasi häntä muutaman tuulisen kadunvälin verran, kunnes tielle osui sopiva irlantilaispubin ovi. Hän kiskoi narisevan oven auki, nojasi kyynärpäänsä lakattuun baaritiskiin ja tilasi ison Guinnessin. Lähes mustan oluen paksu vaahtokerros oli oudon rauhoittava. Tasaisempi kuin meri.

Päästyään eroon takistaan ja kaulahuivistaan Linnea neuvotteli itselleenkin oluen ja jumiutui keskustelemaan baarimikon kanssa. Se oli Leolle oivaa aikaa tuijottaa synkkänä tumman nesteen vajenevaa pintaa lasissaan, toivoen, että siihen piirtyisi joku yksiselitteinen päätös.

Guinness muuttui toiseksi, kolmanneksi ja vaihtui neljännen kohdalla vaaleampaan olueen. Mallasjuoma ei kuitenkaan helpottanut päätöksentekoa. Jossain vaiheessa hän havahtui siihen, että baaritiskin takana seissyt nuorimies kokosi pienen pubin tuoleja nurinpäin pöytien päälle ja tajusi olevansa ainoa jäljellä oleva asiakas, sisartaan lukuun ottamatta. Linnea istui häntä vastapäätä ja paikan omistajaksi selvinnyt baarimikko aivan Linnean viereen. Leoa suorastaan huvitti seurata, kuinka mies hivutti tuoliaan sentti sentiltä lähemmäs vaaleaa tyttöä, ja kuinka Linnea siirsi omaansa samaa tahtia kauemmas.

”Niin, kuten mä sanoin”, Linnea totesi baarimikolle englanniksi, ”mun veljellä on naisongelma ja se ei usko mun hyvää tarkoittavia neuvoja.”
Mies vilkaisi Leon edessä olevaa lasia: ”Tuo ei muuten ole mitään lemmenjuomaa, pikemminkin päinvastoin jos vielä samaa tahtia jatkat.” Ranskalaisaksentti oli paksu kuin sammakolla.

Linnea hymyili vinosti ja siirsi tuoliaan vielä pari senttiä lähemmäs seinää: ”Mä kerroin sille, että sä synkistelet kuin keskiajan romanssien Tristan, surullinen ritari etsimässä parantajaansa juotuaan erehdyksessä muille tarkoitettua lemmenjuomaa. Mä vaan toivoisin, että sä olisit pikkuisen vähemmän traagillinen sankari. Se ei oikein sovi sun luonteelle.”

Sammakkoaksenttinen kaljankaataja tyhjensi oman lasinsa ja jatkoi: ”Mä tiedän missä se on. Mun vanhemmat asuu siinä viereisessä kylässä. Mä voin opastaa teidät sinne huomenna.”
Linnean ilme oli näkemisen arvoinen, mutta Leo kuiskasi siskolleen suomeksi: ”Itsepähän sä tähän nenäsi tungit, kyllä sä vielä yhden päivän verran iskuyrityksiä kestät.”
”Sä siis olet tehnyt päätöksesi?”
”Joo, kai mä olen.”
”Oivallista.” Hymy vaikutti miltei aidolta.

Leo tunsi oluen sormenpäissään. Päätös oli tehty, mutta sen toteuttaminen saisi odottaa huomiseen. Autolle johtavat askeleet olivat hieman epävarmoja ja sängyn kutsu kovin voimakas.

Elluun nojaava Linnea toisti määrätietoisia kieltäytymisiä heitä seuranneen Benjaminin – se oli baarimikon nimi – kutsuihin jatkamaan iltaa toisaalle, ja käpertyi lopulta syvään huokaisten veljensä viereen. Leo epäili, että tällä kertaa olisi parempi jättää kysymättä huokailun aihetta. Silmät ja suu kiinni, sillä selvittäisiin mukavimmin yön ylitse.


***

Kuva: Edmund Blair Leighton / Wikimedia commons

22. syyskuuta 2011

Maslow



Joskus aikoinaan koulussa opettivat tarpeiden pyramidin.

Ruokaa
juomaa
turvaa ja
ystävyyttä.

Sitten vasta kaikenlaisia suomenruotsalaisille frouville tarkoitettuja hapatuksia.

Kulttuuria
kynttilöitä
juhlia ja
vasikansisäfilettä.

Sanomalehtiin kääriytyneen kulkurin näin kääntävän pyramidin kärjelleen.

Taloussivut
ulkomaat
kuolinilmoitukset ja
rikostapaukset.

Minua tietävämpi päivän puheenaiheista.


***

Runotorstain tämänviikkoisena haasteena "Mä lehden luin".


Kuva: Luc De Leeuw, CC BY-NC-SA 2.0

20. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XIV - Shakki ja matti


Linnea istui maassa, hartiat hieman nytkyen, punasilmäisenä ja posket kyynelten tahrimina.
”Lili, mä en −”, Leo aloitti, ”mitä sun jalalle on tapahtunu?”
”Älä nyt herranjesta kutsu mua Liliksi! Sä tiedät, etten mä pidä siitä.”
”Okei, sori.”
”Ampiainen pisti. Ihan kiva reaktio, eikö? Taidan olla allerginen.”

”Oh. Niin, Linnea, mä en yhtään tajunnut, että −”, Leo yritti jatkaa.
”Anna olla!” keskeytti Linnea hänet, ”Mä olen jo nolannut itseni teidän silmissä, sun ei tarvitse ihan välttämättä kääntää veistä haavassa.”

”Mutta miksi ihmeessä sä et sanonut mulle yhtään mitään?”
Linnea katsoi häneen suoraan, alahuultaan purien. ”Koska mä en halunnut sun tietävän. Yhtään mitään. Mutta anna ihan oikeasti olla, mä en halua puhua siitä. Mutta sen sijaan sä voisit auttaa mut ylös tästä ja autolle, tää jalka alkaa olla melkoisen kipeä”, tyttö sanoi ojentaen kätensä.

Leo kiskoi sisarensa ylös, pujotti kätensä tämän vyötärön ympäri ja auttoi ontuvan Linnean takasin peltojen läpi. He löysivät auton odottamasta kiltisti tien vieressä, lukittuna, eikä Noraa näkynyt missään. Hän alkoi aavistaa pahinta, etsi tovin ennen kuin löysi toisen eturenkaan taakse piilotetun avaimen ja pakotti kätensä olemaan tärisemättä avatessaan sivuoven.

Pöydällä oli ainoastaan pieni, punaisesta muistikirjasta revitty lappu ja siinä muutama sana kuulakärkikynällä:
   Anteeksi.
   Musta tuntuu, että teidän on parempi jatkaa matkaa ihan vain kahdestaan.

Leo rypisti lapun paperitolloksi ja viskasi sen pölyiseen maahan, josta Linnea noukki sen, avasi ja luki rivit vakavana. Leon teki mieli sanoa jotain ilkeää, mutta viime tingassa hän nieli suuttumuksensa. Eihän se loppujen lopuksi Linnean vika ollut, hän oli itsekin sotkenut kuviota aivan yhtä paljon.

Kipeälle jalalleen irvistellen sisko kiipesi pelkääjän paikalle, työnsi ruttuisen viestilapun hansikaslokeroon ja huokaisi. He istuivat siinä pitkän aikaa vaitonaisina, auringon kuumentaessa auton peltejä, miettimässä, kuinka näin pääsi käymään ja mikä olisi seuraava siirto laudalla. Shakki vai matti. Kuningatar kadonnut, narrit jäljellä.

”Pitäiskö meidän lähteä etiäpäin ennen kuin paistutaan tähän?” Linnea ehdotti lopulta. ”Jos sä viitsisit pysähtyä jonkin apteekin kohdalla, niin mä ostan antihistamiinia. Rauhottuis tää tassu.”
Linnea sai lääkkeensä ja yritti pitää juttua vähän yllä, mutta jopa hän kyllästyi saadessaan ainoastaan yksitavuisia vastauksia. Lopulta tyttö käänsi radion päälle ja antoi Leon ajaa ranskalaisten, heille tuntemattomien iskelmien soidessa taustalla. Yöpaikaksi sisaruksille valikoitui nurmikonpalanen jonkin pienen joen, lähes puron rannalta. Linnea laskeutui puron varrelle, upotti turvonneen jalkansa viileään veteen ja jätti veljensä yksin ajatustensa kanssa.

Leo pyöritteli kaikkea tapahtunutta päässään tietäen, ettei hänellä ollut edes Noran yhteystietoja. Nimi sentään, sukunimikin ja kaupunki, ehkä niillä tytön löytäisi. Ongelmana oli vain se, että ensin hänen olisi käveltävä Linnean ylitse tai valehdeltava tälle, ja kumpikaan ei tuntunut erityisen miellyttävältä vaihtoehdolta. Yön kiivetessä auton ylle hän painui levottomaan uneen täynnä tummia silmiä, pehmeitä huulia ja ristiriitoja, vain herätäkseen tunteja myöhemmin ja tajutakseen, ettei Linnea nukkunut hänen vieressään. Hän kiipesi autosta ulos ja näki sisarensa istumassa yhä joen tuntumassa.

”Linnea, mitä ihmettä sä teet hereillä vielä tähän aikaan? Kello on pian neljä.”
Tyttö nousi ylös pudistellen hiekkaa vaatteistaan. ”Mä en halunnu häiritä sua. Mua ei oikeastaan edes väsytä.”
”Älä viitsi höpöttää”, vastasi Leo haukotellen, ”tule nukkumaan. Jos sä olet huomenna väsynyt ja ärsyttävä kuin piikki lihassa, mä ihan varmasti kuristan sut jossain välissä.”

* * *

Linnea seisoi rannan hiekalla navakan tuulen sekoittaessa vaaleat hiukset ja hengitti syvään. Leo tunsi suolan huulillaan ja kietoi takkiaan tiukemmin kiinni. Atlantti oli juuri niin villi ja vapaa kuin Linnea oli odottanutkin. Valtameren nähdessään tyttö oli tarttunut häntä käsivarresta ja henkäissyt hiljaa: ”Entäs jos mä jäisinkin tänne? Ihan tähän rannalle muutamaksi kuukaudeksi. Muuttuisin suolapatsaaksi.”

”Sä olet liian liikkuvainen suolapatsaaksi”, oli hän vastannut kulmiaan nostaen, ”kokeile ennemminkin olla aallon vaahtopäänä.”
”Vetäisin sut mukanani syvyyksiin?”
”Et sä onnistuis, mulla on jalat tiukasti maassa.”
”Se sun ongelmasi onkin, Leo”, oli Linnea todennut, ”jalat liian tiukasti maassa.”



Kuva: Gabork, CC BY-NC-SA 2.0

18. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XIII - Haihattelija


Iso laventelipelto on iso. Suoria polkuja viljelysten välissä, huumaava tuoksu ja ampiaisia ja mehiläisiä lennähtelemässä ympäriinsä.

Mä olisin varmasti osannut arvostaa sitä paremmin, jos en olis ollut niin syvällä itsesäälin syövereissä. Olisin myös osannut katsoa jalkoihini, enkä olisi onnistunut saamaan ampiaista jonnekin jalkapohjan ja sandaalin väliin. Perkele, helvetti ja kasa muita tehokkaita supisuomalaisia kirosanoja. Tilanne olis takuulla ollut ulkoapäin katsottuna tragikoominen: mä loikin siinä kiroten, puolellatoista jalalla pellon reunaan saakka ja nojauduin sitten isoa kivenmurikkaa vasten kiskoakseni sen piikin jalastani.

Siinä vaiheessa mä tajusin itkeväni. Mä en itke juuri koskaan, en edes muista edellistä kertaa. Mutta nyt mä tunsin itseni niin äärimmäisen typeräksi. Niin äärimmäisen vihaiseksi itselleni, että kyyneliä ei pitänyt mikään poissa. Siinä mä istuin pölyn keskellä maassa ja niiskutin. Kaivoin välillä nenäliinan taskustani ja paruin lisää. Eikä kyse ollut mistään Freijan kultaisista kyynelistä. Mulla oli vain punaiset silmät, valuva nenä ja niin surkea olo, että koko maailma tuntui yhdeltä suurelta vääryydeltä.

Mun olisi pitänyt tajuta jo sen ensimmäisen suudelman kohdalla, että mulla ei ollut mitään jakoa tässä pelissä. Typerä, naiivi, haihattelija, sokea. Sitä kaikkea mä olin ja potkin suutuksissani pölyistä tannerta saadakseni sen kaiken ärsytyksen ulos. Vasemmalla jalalla, oikea oli alkanut jo turvota lahjakkaasti. Typerä, naiivi, haihattelija, sokea ja lisäksi pistetty. Mikään elämässä ei oikeasti ollut reilua sillä hetkellä.

Lopulta, ehkä kymmenen minuutin jälkeen, mä tajusin ärsyyntyväni enemmän pölystä ja särkevästä jalasta kuin typeryydestäni. Siinä vaiheessa oli hyvä yrittää kerätä itsensä, käyttää viimeinen puhdas kulma nenäliinasta ja lopettaa itsesäälissä kieriminen.

Mä siis neuvottelin itseni kanssa ylös nousemisesta kun kuulin askeleita takaani ja veljeni jellonamielen huhuilevan mua.

Sekin vielä.



Kuva: Kidclaude, CC BY-NC 2.0

16. syyskuuta 2011

Tuulinen loru


Runotorstain inspiraationlähteenä on tällä viikolla M.A. Nummisen Minä laulan vaikka sataa.
Jostain kumman syystä kappale toi minulle mieleen jonkin vanhan lastenlorun rytmin, joskaan sanoista en tietenkään saa kiinni ollenkaan. Mutta loru tästäkin tuli. Ilman Gommia ja Pommia, sentäs.

Jos takkini purjeeksi avaisin
ja astuisin pyörien päälle
ja kasvoni tuuleen kääntäisin
ja leukani ylös kohottaisin
jos antaisin myrskylle hymynkin
niin mäkien yli liukuisin
ja päätyisin järven jäälle.

13. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XII - Pandora


Sininen Volkswagen nieli urheasti kilometrejä. Lähinnä tosin mielikuvituksetonta moottoritietä pitkin, Provencen rajamaille ja siitä aavistuksen verran pohjoiseen. Viimein kartanlukijana toimiva Nora ohjasi heidät yhä pienemmille ja pienemmille hiekkateille violettien peltojen tuntumaan. Lopulta auto pysähtyi pölyävän tien varteen, ja Linnea juoksi rinnettä ylemmäs. Juoksi tosiaan, kuin lapsi. Leo pyöritti päätään ja seurasi perässä Noran jäädessä hengaamaan auton vierustalle. Tämä puhui puhelimeensa nopeita lauseita, joita hän ei ymmärtänyt.

Linnea seisoi liikkumattomana silmäinkantamattomiin jatkuvan laventelipellon vierellä. Keveä tuuli sai violetit kukinnot aaltoilemaan kuin meren, ja kaukaa kuuluvan tien huminan ohella ainoa ääni oli mehiläisten pörräys.

”Se on huiman kaunis”, Linnea huokaisi ensin ja vilkaisi sitten nopeasti veljensä selän taakse. Kun tyttö huomasi, ettei Nora seurannutkaan aivan perässä, tämän kasvoille ilmestyi epäröivä ilme, joka sai Leon epäilemään − aiheellisesti − että luvassa olisi jotain epämiellyttävää.

Linnea etsi sanojaan hetken ja kysyi sitten, katse yhä jossain laventeliaaltojen pinnalla: ”Kerrohan mulle... mitä teidän kahden välillä oikein on?”
”Ei mitään”, hän sanoi ja katui sanojaan saman tien.

Linnea ei irrottanut vieläkään katsettaan pellosta: ”Älä viitsi valehdella mulle Leo, en mä nyt sentään ihan idiootti ole.”
Pienen tauon jälkeen tyttö jatkoi ja raotti epäonnekseen Pandoran lipasta: ”Oletko sä ollut sen kanssa sängyssä?”
Hänen hämmentynyt hiljaisuutensa riitti vastaukseksi, ja Linnea nielaisi. ”Milloin te oikein ehditte?”
”Toissapäivänä. Kun sä olit kaupassa käymässä”, hän myönsi hiljaa.

Parin sekunnin ajan Linnea näytti siltä kuin olisi ollut valmis käymään hänen kurkkuunsa kiinni. Sitten tyttö noukki maasta pienen kiven, viskoi sen kaikin voimin jonnekin laventelien sekaan ja harppoi pois. Pellon läpi, määrätietoisin askelin ja kädet nyrkissä.

Leo tuijotti, suu auki, sisarensa mäen taakse katoavaa selkää Noran ilmestyessä hänen olkansa viereen. Tämä vilkaisi samaan suuntaan ja kysyi: ”Mitä oikein tapahtuu?”
”Mä kerroin sille mitä... tuota... me tehtiin toissapäivänä. Se kysyi, enkä mä osannut valehdellakaan.”
”Ah”, Noran äänensävy ei ollut syyttävä, ainoastaan toteava.
”Se on ihastunut suhun”, Leo sanoi hämmästyneenä, eikä ollut varma sanoiko sen ääneen itselleen vai Noralle.
”Mä tiedän”, Nora vastasi. ”Mä tiesin jo sillä hetkellä kun se tuli juttelemaan mun kanssa siellä ruotsinlautalla. Silti mä lähdin teidän mukaan.”

Tällä kertaa Leo jäi katsomaan suu auki Noraa, ja sai lopulta puuskahdettua: ”Sä tiesit?”
Tyttö nyökkäsi hieman nolon näköisenä. Tämä oli tiennyt koko ajan. He olivat molemmat kiertäneet Noraa kuin mehiläiset hunajapurkkia, ja tämä oli ollut koko ajan tietoinen aiheuttamistaan tunteista. Leo oli sanaton. Hän tunsi itsensä hieman huijatuksi, yritti olla suuttunut, mutta sai aikaan lähinnä pettymyksen sekaisia tunteita. Hän piti Norasta, päivä päivältä enemmän, mutta rakasti myös sisartaan.

”Tuota, jos sä annat mulle avaimet, niin mun on varmaan parempi mennä autoon odottamaan”, Nora sanoi. Leo kaivoi avaimet taskustaan, ojensi ne tytölle sanaakaan sanomatta ja lähti seuraamaan Linnean jalanjälkiä tuoksuvan laventelipellon poikki.

***

Osa XIII - Haihattelija


Kuva: Lee M / Harry Bates' Pandora CC BY-SA 3.0

11. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa XI - Merenneito vai Medusa


Leon keittäessä kahvia ja yrittäessä herätä uuteen päivään Linnea tyhjensi matkakassinsa sisältöä sängylle.
”Mitä ihmettä sä oikein puuhaat?”
”Etsin toisia bikinejäni, jossain täällä ne on. Tämmöinen järjestyksen ihminen kuin mä on vain laittanu ne jonnekin tosi hyvään talteen. Ha! Löysin. Mulla on aikomus olla tänään äärimmäisen tehokas ja tuottava: makaan rannalla, kunnes palan tai kyllästyn täysin. Sitä paitsi meillä on myös kylmälaukku ja olutta.”

Leo totesi, ettei Linnean idea ollut ollenkaan huono. Eipä heillä ollut parempaakaan tekemistä, ja tuskin he aivan heti Välimeren rannoille palaisivat. Sitä paitsi hän voisi ilokseen katsella uimapukuista Noraa koko päivän, sen takia jo otti riskin nahkansa käristämisestä. Tai ainakin melkein: ”Kai sulla on aurinkorasvaakin jossain siellä laukkusi uumenissa?”

Hän sai levittää rasvaa ensin sisarensa ja sitten Noran selkään. Vaalea iho oli lämmennyt aamupäivän auringossa, ja tyttö oli pukeutunut pienen pieniin punaisiin bikineihin. Nora keräsi hädin tuskin piiloteltuja silmäyksiä ohikulkevilta ja tuntui ottavan sen stoalaisen tyynesti, miltei itsestäänselvyytenä. Leo ei tuntenut itseään aivan niin tyyneksi, mutta minkäpä hän muiden katseille saattoi. Eikä hän olisi malttanut millään jättää Noraa yksikseen rannalle Linnean houkutellessa häntä mukanaan mereen. Nora sai hänet nauramaan, puhumaan itsestään, ja hänen vastahakoisuutensa muita aktiviteetteja kohtaan ansaitsi Linnealta päivän myötä useammankin kuin yhden pitkän katseen.

Lopulta tämä kiersi pahimman suolaveden pois niskassaan roikkuvasta vaaleasta palmikosta ja istui aivan heidän viereensä, selin, nakkelemaan kiviä mereen. Plops, plops.
Nora kaivoi kylmälaukusta toisenkin oluen ja innostui sen rohkaisemana utelemaan: ”Mä tiedän jo, että Leo opiskelee informaatio-jotakin, mutta mitä sä opiskelet, Linnea?”

Plops. ”Mä en ole vielä päättänyt haluanko olla isona merenneito vai Medusa”, Linnea vastasi kääntymättä. ”Biologiaa mä opiskelen, vesibiologiksi. Kalat on kivoja, ja mä olen ihan onnellinen niin mikroskoopin vieressä kuin kumisaappaat jalassakin. ”

”Ah, mä voin hyvin kuvitella sut kumisaappaat jalassa”, Nora naurahti ja osoitti sitten sanansa Leolle: ”Teillä ei vissiin ole naisia ihan valittavaksi saakka tietokoneiden seassa.”
Linnea ehti avaamaan suunsa ensin: ”Ei, ja nekin mitä se on sieltä löytäny on olleet kukin toistaan sekopäisempiä. Mun veljellä ei aina ole ollut mikään loistava arviointikyky kumppania valitessa.”
”Mitenkäs sulla sitten?” Nora kysyi.
Linnea ei vastannut mitään, tyytyi vain kohauttamaan harteitaan ja nakkasi vielä yhden kiven mereen.

Leo seurasi sen lentokaarta ja tajusi, ettei muistanut Linnean koskaan seurustelleen vakavasti. Ei Linnea mikään ruma ollut. Pitkä, suorastaan laiha ja vaalea kyllä. Ei mitenkään eksoottinen, muttei todellakaan ruma. Lisäksi niin mutkaton, että sai seuraa halutessaan mistä vain. Leo tiesi, että yksi hänen parhaista opiskelukavereistaan oli yrittänyt lämmitellä Linneaa jo ainakin vuoden päivät, mutta tyttö oli sujuvasti kiertänyt kaikki lähestymisyritykset. He asuivat samassa kaupungissa, näkivät toisiaan usein, ja suulas sisar kertoi hänelle miltei kaiken muun, mutta pysyi hyvin vaitonaisena rakkauselämästään.
Mietteiden kohde herätti itse hänet ajatuksistaan koluamalla kylmälaukusta oluttölkin.

”Mitä me muuten tehdään huomenna?” Linnea kysyi tölkkiä avatessaan. ”Haluatteko te lähteä sinne laventelipeltojen suuntaan, vai?”
”Miksipä ei”, Leo totesi, ”eteneepähän matkanteko, meillä on vielä useampi sata kilometriä edessä ennen kuin päästään länsirannikolle saakka.”
Nora nyökkäsi suunnitelmalle hyväksyvästi, ja Leo oli jo nyt miltei harmissaan siitä, että joutuisi matkan päätteeksi eroamaan tämän seurasta.


Kuva: Jacek Malczewski / Wikimedia Commons

9. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa X - Cupido



Ranskan Riviera osoittautui matkailuautolla liikkuvan taivaaksi. Heillä oli suorastaan vara valita, hintaa ja tähtiä riitti jokaiselle sormelle. Lopulta he päätyivät rauhalliselta vaikuttavalle kahden tähden leirintäalueelle, aivan kivenheiton päähän merenrannasta. Kesäsesonki ei ollut vielä alkanut, joten he saattoivat valita paikan, jossa ei ollut muita karavaanareita ihan vieressä. Nora heittäytyi vatsalleen nurmelle, laittoi kuulokkeet korviinsa ja syventyi johonkin ranskalaiseen naistenlehteen.

Linnea sen sijaan kaivoi matkatavaroiden joukosta repun ja ehdotti: ”Mennään käymään kaupassa, siinä marketissa mikä nähtiin tuossa aiemmin.”
”Äh, mä en millään viitsisi”, Leo sanoi, ”onko ihan pakko?”
”Noh, vähän pakko on jos sä meinaat syödä jotain lähipäivinä.”
Huomattuaan, ettei veli liikahtanutkaan, Linnea pyöritti päätään ja puuskahti lopulta: ”Olkoon, mä menen sitten yksin. Ensi kerralla on sun vuoro.”
”Okei okei. Älä eksy.”

Leo huomasi suutaan kuivaavan. Häntä ei huvittanut käydä kaupassa, mutta Linnean kadotessa leirintäalueen portista ulos hän tiesi tasan tarkkaan, mitä haluaisi tehdä. Hän kosketti keveästi Noran olkapäätä, sai tämän heräämään aikakauslehdestään ja johdatti tytön sisään autoon sulkien oven visusti perässään.

Noran ilmettä oli vaikea tulkita tämän ihmetellessä, missä Linnea oikein oli.
”Kaupassa käymässä. Sinne on tästä pari kilometriä, joten kyllä se tovin viipyy”, Leo vastasi ja istui sängyn laidalle vetäen Noran lähemmäs itseään. Hänen olisi käytettävä tilaisuutensa nyt, seuraavasta sopivasta ei koskaan tiennyt. Hän tunsi hengityksensä tihenevän, kosketti tytön reittä ja liu’utti kättään hitaasti ylöspäin, tummanharmaan kesämekon helman alle, peläten koko ajan, että Nora sanoisi ei. Tämä ei kuitenkaan vastustellut, joten hän nosti helmaa ylöspäin ja painoi huulensa litteälle, vaalealle vatsalle. Leo auttoi mekon tytön päältä pois ja veti tämän syliinsä istumaan hajareisin.

Noran alusvaatteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli odottanutkin, tummaa, miltei pikkutuhmaa pitsiä. Hän nautti näystä hetken ja painoi sitten kasvonsa Noran hiuksia vasten hengittäen tämän tuoksua. Avattuaan rintaliivien hakasen hän hamusi huuliensa väliin toisen pienistä pyöreistä rinnoista. Nora vinkaisi hiljaa, vei kätensä hänen t-paitansa alle ja riisui hänet sitten määrätietoisesti kokonaan. Tytön hellät kädet kulkivat hänen selkäänsä pitkin ja sitten kynnet painautuivat kevyesti hänen ihoonsa.

Hän saattoi miltei kuulla adrenaliinin kohinan heidän suonissaan. Pelko yllätetyksi tulemisesta lisäsi tilanteeseen haparointia, mutta myös jännitystä. Kaikki oli ohi melko nopeasti, mutta Noran maatessa hänen sylissään, jalat kiedottuina hänen ympärilleen ja hymyillen, Leo tiesi kuitenkin tehneensä jotain oikein. Hän jatkoi Noran suutelua ahnaasti, mutta pian tyttö kohottautui istumaan sanoen: ”Meidän pitäis varmaan pukeutua.”
”Jos ei pukeuduttais koko iltana, mä voisin ihan hyvin jatkaa tätä sun kanssa.”
”Sä olet kyllä varsinainen Cupido”, Nora totesi nauraen, noukki alusvaatteensa lattialta, puki ne päälleen ja pujotti mekon niiden ylle. ”Mutta mä olen ihan mielelläni sun Psykhe”, tyttö jatkoi ja antoi hänelle pienen suukon nenänpäähän.

Leo huokaisi ja pukeutui itsekin. Eikä ollenkaan liian aikaisin. Hän oli juuri saanut hengityksensä tasaantumaan huomatessaan pikkusiskonsa palaavan kauppareissulta. Linnean ylienergisyyskään ei saanut häntä ärsyyntymään illan aikana, ja yön hän nukkui paremmin kuin pitkiin aikoihin, muistaen jokaisen yksityiskohdan kielletyistä leikeistä ja tummasta pitsistä.


***

Tähän varmaankin sopisi oivasti teemamusiikiksi Carola - Kielletyt leikit.

Osa XI - Merenneito vai Medusa


Kuva: Antonio Canova/ Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

7. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa IX - Kaijat


Huomasin, että Sveitsistä pääsee näköjään ihan muutamassa tunnissa Välimeren rannalle.

Nora ehdotti, ettei mentäiskään Italian rannoille, vaan jatkettais tunnin verran Ranskan puolelle, ja velikultanihan tokikin suostui ehdotukseen mukisematta. Joku on jo kierretty pikkusormen ympärille.

Joka tapauksessa, Nora opasti meidät ihan mielettömän kauniiseen pikkukaupunkiin. Käännyttiin moottoritieltä pois jossain vähän ennen Nizzaa. Se kaupunki on sellaisella niemellä. Kapeita katuja, palmuja ja papukaijoja puutarhoissa. Siis ihan oikeasti papukaijoja, hurjaa. Mä en tiennyt, että papukaijat säilyvät hengissä luonnossa Euroopassa, mutta näköjään sitten kyllä. Ovat kuulemma paenneet joskus omistajiltaan ja päättäneet lisääntyä. Määrätietoisia otuksia.

Ja niiden puutarhojen keskellä on huviloita, joiden ostamiseen mä en näe tarpeeksi rahaa koko ikänäni. Nora puhui jotain vähintään neljästä miljoonasta eurosta per talo. Toisilla on. Myös loistojahteja ja pienempiä venheitä. Niitä on ankkuroituna siihen selälle useampia, kesällä lomakauden alettua kuulemma useampia kymmeniä. Sellaiselle kun pääsisi, kannelle makaamaan, näpäkkä stewardess toisi hopeatarjottimella samppanjaa ja aina välillä voisi sukeltaa turkoosiin mereen. Saahan sitä haaveilla.

Näytin varmaan ihan lahnalta ihmetellessäni kaikkea suu auki ja ollessani ihan varma siitä, että tänne mä haluan jäädä pidemmäksikin aikaa kuin yhdeksi yöksi.

Mutta ne rannat on sentään avoimia ihan kuolevaisillekin. Ne rannat. Pientä kiveä, miltei hiekkaa, matalaa ties kuinka kauas ja lähes tyyni läpinäkyvä vesi. Kaloja. Kaloja, joita edes mä en tunnistanut. Aurinkoa ottavia tyttöjä ja poikia, jotka ovat jo ihan ruskettuneita, vaikka eletään vasta kesäkuun alkupuolta. Suolaa. Merivesi on vielä aika viileää, kirvelee silmiä ja maistuu pahalta, mutta voiko olla olemassa hienompaa tunnetta kuin kellua meritähtenä tyynessä Välimeressä auringon alla?

Tai siis, voi kai. Ei ole myöskään erityisen huono tunne vaeltaa ihan kaksin, aamuvarhaisen sumun pikkuhiljaa hälventyessä, vuorenrinnettä ylös Noran kanssa. Nora hieman hengästyneenä ja hiukset kasteesta kosteana, pehmeä kosketus ja hymy kameralle.

Tarvitseeko sitä paljoakaan muuta?

***

Osa X - Cupido


Jos tässä pätkässä pilkut vaikuttavat olevan aiempaa paremmin kohdillaan, ei kannata suinkaan epäillä minun oppineen asioita yhtäkkiä, vaan kiittää paranee Neniaa.

Kuva: Prayingmother, CC  BY-NC-SA 2.0

3. syyskuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa VIII - Thor


Seuraava aamu ei valjennut. Se yritti muuttua päiväksi harmaiden pilvien ja yhä yltyvän sateen seurassa. Autossa oli ahdasta, ja levoton Linnea niin ärtynyt, että sai muidenkin hermot kireälle.
”Mee juoksemaan ulos, että rauhotut!” äyskäisi Leo lopulta.
”No en varmasti mene, siellä sataa. Mä haluan vaan suihkuun ja... ja jotain.”
”Siinä saat samalla sen suihkuskin!”
”Älkää viitsikö”, totesi Nora sovittelevalla äänellä, ”kai tuolla kaupungissa joku uimahalli on, mäkin kävisin mielelläni ihan oikeassa suihkussa.”

Uimahallin löytymisen ja suihkun jälkeen Leo sai viimein mahdollisuuden ohjata Ellun Sveitsin suuntaan. Rajan yli Baselin nurkilta, tietullitarra ikkunaan, tunneleiden läpi aina Genevejärven kärkeen saakka. Alpit saivat kaikki matkalla olevat hiljaisiksi, sateessakin.
”Jäädään jonnekin tänne”, Linnea sanoi veljelleen. ”Edes yhdeksi yöksi, mä haluan tietää miltä tuntuu kävellä noin valtavien vuorten rinteillä.”
”Okei, löydä mulle leirintäalue, niin jäädään. Mä en halua sun kiukuttelevan suihkun takia huomisaamunakin.”
Terävä katse. ”Mä mitään kiukutellut!”
”Lapset!” kuului takapenkiltä. Linnea kääntyi katsomaan taakseen ja purskahti nauruun nähdessään Noran toruvan ilmeen.
”Joo, joo, mä yritän löytää jonkin leirintäalueen. Pysähdy johonkin missä on ihmisiä niin mä kysyn. Mitä kieltä täällä puhutaan?” uteli Linnea matkatovereiltaan.
”Kyltit näyttäis olevan ranskaksi, mutta kokeile huonoa englantia, se on aika universaalisti puhuttu kieli”, Leo totesi.
”Siinä tapauksessa sun pitää kysyä, mun englanti ei ole tarpeeksi huonoa.”

Sopivan leirintäalueen metsästäminen vaati energistä selittämistä ja useampia kysymyksiä. Heidän löydettyään viimein perille näytti Linneakin päässeen ärtymyksestään yli, siitäkin huolimatta että vuorten huiput piiloutuivat yhä matalammalla olevien pilvien taakse ja ilma oli raskas. Lopulta taivas aukeni, aivan yhtäkkiä, suurten salamien ja rinteistä kaikua saavan jyrinän myötä. Matkalaiset pitivät sadetta leirintäalueen peltikattoisessa keittiössä Noran yrittäessä saada äänensä kuuluviin jylinän ylitse:

”Thor löysi näköjään vasaransa. Kertovat, että jääjättiläinen Thrym varasti Thorin vasaran, ja vaati sen palauttamiseksi Freijan kättä. Freija ei tietenkään ollut vaihtokaupasta kovinkaan innoissaan, joten Thor otti ja pukeutui naiseksi, Freijan vaatteisiin ja hunnun taakse piiloon tietenkin. Tyytyväinen Thrym järjesti suuret juhlat kihlauksen kunniaksi ja Thor meinasi paljastua syömällä aivan tuhottomia määriä juhlaruokia.”

”Saiko se sillä sen vasaransa takaisin?” Leo kysyi.
”Niin joo, sai. Tappoi siinä sivussa puolet juhlavieraista, mutta se on se vähemmän hauska osa tarinaa.”
”Onko jumalat ylipäätään osannu mitään muuta kuin juhlia, pitää orgioita ja sotia?”
”Eipä juuri, mutta osaako ihmisetkään?”

Kysymys leijui ilmassa vielä heidän käydessään nukkumaan, tälläkin kertaa ahtaasti autoon. Kaatosade olisi ollut pienelle teltalle liikaa. Aamulla Linnea ponkaisi ylös lähes yhtä aikaa auringon kanssa, totesi sateen lakanneen ja kiskoi vielä mukavasti nukkuvan Noran ylös ja mukaansa pienelle vaellukselle.

Palatessaan tytöt olivat punaposkisia ja nauravaisia. Linnea antoi Leon selata kamerastaan aimo annoksen kuvia vuorten rinteiden vuohista, huimaavista maisemista ja seurassaan vaeltelevasta tummatukkaisesta nuoresta naisesta.

Niillä eväin oli hyvä jatkaa matkaa merta kohden.

***

Osa IX - Kaijat


Kuva: Elmer Boyd Smith / Wikimedia commons