Seuraava aamu ei valjennut. Se yritti muuttua päiväksi harmaiden pilvien ja yhä yltyvän sateen seurassa. Autossa oli ahdasta, ja levoton Linnea niin ärtynyt, että sai muidenkin hermot kireälle.
”Mee juoksemaan ulos, että rauhotut!” äyskäisi Leo lopulta.
”No en varmasti mene, siellä sataa. Mä haluan vaan suihkuun ja... ja jotain.”
”Siinä saat samalla sen suihkuskin!”
”Älkää viitsikö”, totesi Nora sovittelevalla äänellä, ”kai tuolla kaupungissa joku uimahalli on, mäkin kävisin mielelläni ihan oikeassa suihkussa.”
Uimahallin löytymisen ja suihkun jälkeen Leo sai viimein mahdollisuuden ohjata Ellun Sveitsin suuntaan. Rajan yli Baselin nurkilta, tietullitarra ikkunaan, tunneleiden läpi aina Genevejärven kärkeen saakka. Alpit saivat kaikki matkalla olevat hiljaisiksi, sateessakin.
”Jäädään jonnekin tänne”, Linnea sanoi veljelleen. ”Edes yhdeksi yöksi, mä haluan tietää miltä tuntuu kävellä noin valtavien vuorten rinteillä.”
”Okei, löydä mulle leirintäalue, niin jäädään. Mä en halua sun kiukuttelevan suihkun takia huomisaamunakin.”
Terävä katse. ”Mä mitään kiukutellut!”
”Lapset!” kuului takapenkiltä. Linnea kääntyi katsomaan taakseen ja purskahti nauruun nähdessään Noran toruvan ilmeen.
”Joo, joo, mä yritän löytää jonkin leirintäalueen. Pysähdy johonkin missä on ihmisiä niin mä kysyn. Mitä kieltä täällä puhutaan?” uteli Linnea matkatovereiltaan.
”Kyltit näyttäis olevan ranskaksi, mutta kokeile huonoa englantia, se on aika universaalisti puhuttu kieli”, Leo totesi.
”Siinä tapauksessa sun pitää kysyä, mun englanti ei ole tarpeeksi huonoa.”
Sopivan leirintäalueen metsästäminen vaati energistä selittämistä ja useampia kysymyksiä. Heidän löydettyään viimein perille näytti Linneakin päässeen ärtymyksestään yli, siitäkin huolimatta että vuorten huiput piiloutuivat yhä matalammalla olevien pilvien taakse ja ilma oli raskas. Lopulta taivas aukeni, aivan yhtäkkiä, suurten salamien ja rinteistä kaikua saavan jyrinän myötä. Matkalaiset pitivät sadetta leirintäalueen peltikattoisessa keittiössä Noran yrittäessä saada äänensä kuuluviin jylinän ylitse:
”Thor löysi näköjään vasaransa. Kertovat, että jääjättiläinen Thrym varasti Thorin vasaran, ja vaati sen palauttamiseksi Freijan kättä. Freija ei tietenkään ollut vaihtokaupasta kovinkaan innoissaan, joten Thor otti ja pukeutui naiseksi, Freijan vaatteisiin ja hunnun taakse piiloon tietenkin. Tyytyväinen Thrym järjesti suuret juhlat kihlauksen kunniaksi ja Thor meinasi paljastua syömällä aivan tuhottomia määriä juhlaruokia.”
”Saiko se sillä sen vasaransa takaisin?” Leo kysyi.
”Niin joo, sai. Tappoi siinä sivussa puolet juhlavieraista, mutta se on se vähemmän hauska osa tarinaa.”
”Onko jumalat ylipäätään osannu mitään muuta kuin juhlia, pitää orgioita ja sotia?”
”Eipä juuri, mutta osaako ihmisetkään?”
Kysymys leijui ilmassa vielä heidän käydessään nukkumaan, tälläkin kertaa ahtaasti autoon. Kaatosade olisi ollut pienelle teltalle liikaa. Aamulla Linnea ponkaisi ylös lähes yhtä aikaa auringon kanssa, totesi sateen lakanneen ja kiskoi vielä mukavasti nukkuvan Noran ylös ja mukaansa pienelle vaellukselle.
Palatessaan tytöt olivat punaposkisia ja nauravaisia. Linnea antoi Leon selata kamerastaan aimo annoksen kuvia vuorten rinteiden vuohista, huimaavista maisemista ja seurassaan vaeltelevasta tummatukkaisesta nuoresta naisesta.
Niillä eväin oli hyvä jatkaa matkaa merta kohden.
***
Osa IX - Kaijat
Kuva: Elmer Boyd Smith / Wikimedia commons
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti