Tyttö miltei huusi saadakseen äänensä kuulumaan tuulen ja meren kohinan yli: ”Sehän kertoi missä sen isoisä asuu! Tuskin Bordeaux’sta metsään päin kovin montaa saman nimistä kylää on. Lähde nyt helvetti soikoon sen perään, äläkä mieti viikkoa.”
Leo epäröi tovin. ”Entäs sä? Mitä mä sun kanssas oikein teen?”
”Raahaat mut mukaasi, osaan mäkin karttaa lukea. Älä musta välitä, mä kyllä pärjään, mutta mä en jaksa katsella sua maasi myyneenä. Ja sitä paitsi, kun sä löysit kerrankin naisen, joka ei ole täysi idiootti, niin en kai mä anna sun päästää sitä karkuun.”
Poika istui kosteaan hiekkaan ja valutti sitä hiljalleen sormiensa välistä. Ajatus oli houkutteleva, mutta jokin sai hänet kuitenkin epäröimään. Nora oli kadonnut paikalta niin nopeasti, ettei Leo tiennyt olisiko ilmestyessään odotettu vieras. Ei hän tiennyt sitäkään, kuinka Linnea asian lopulta ottaisi.
Huokaus.
”Tule”, hän totesi lopulta sisarelleen. ”Jos mä kerran olen maani myynyt, niin ollaan sitten kunnolla!”
Linnea rypisti otsaansa epäileväisenä, mutta seurasi häntä muutaman tuulisen kadunvälin verran, kunnes tielle osui sopiva irlantilaispubin ovi. Hän kiskoi narisevan oven auki, nojasi kyynärpäänsä lakattuun baaritiskiin ja tilasi ison Guinnessin. Lähes mustan oluen paksu vaahtokerros oli oudon rauhoittava. Tasaisempi kuin meri.
Päästyään eroon takistaan ja kaulahuivistaan Linnea neuvotteli itselleenkin oluen ja jumiutui keskustelemaan baarimikon kanssa. Se oli Leolle oivaa aikaa tuijottaa synkkänä tumman nesteen vajenevaa pintaa lasissaan, toivoen, että siihen piirtyisi joku yksiselitteinen päätös.
Guinness muuttui toiseksi, kolmanneksi ja vaihtui neljännen kohdalla vaaleampaan olueen. Mallasjuoma ei kuitenkaan helpottanut päätöksentekoa. Jossain vaiheessa hän havahtui siihen, että baaritiskin takana seissyt nuorimies kokosi pienen pubin tuoleja nurinpäin pöytien päälle ja tajusi olevansa ainoa jäljellä oleva asiakas, sisartaan lukuun ottamatta. Linnea istui häntä vastapäätä ja paikan omistajaksi selvinnyt baarimikko aivan Linnean viereen. Leoa suorastaan huvitti seurata, kuinka mies hivutti tuoliaan sentti sentiltä lähemmäs vaaleaa tyttöä, ja kuinka Linnea siirsi omaansa samaa tahtia kauemmas.
”Niin, kuten mä sanoin”, Linnea totesi baarimikolle englanniksi, ”mun veljellä on naisongelma ja se ei usko mun hyvää tarkoittavia neuvoja.”
Mies vilkaisi Leon edessä olevaa lasia: ”Tuo ei muuten ole mitään lemmenjuomaa, pikemminkin päinvastoin jos vielä samaa tahtia jatkat.” Ranskalaisaksentti oli paksu kuin sammakolla.
Linnea hymyili vinosti ja siirsi tuoliaan vielä pari senttiä lähemmäs seinää: ”Mä kerroin sille, että sä synkistelet kuin keskiajan romanssien Tristan, surullinen ritari etsimässä parantajaansa juotuaan erehdyksessä muille tarkoitettua lemmenjuomaa. Mä vaan toivoisin, että sä olisit pikkuisen vähemmän traagillinen sankari. Se ei oikein sovi sun luonteelle.”
Sammakkoaksenttinen kaljankaataja tyhjensi oman lasinsa ja jatkoi: ”Mä tiedän missä se on. Mun vanhemmat asuu siinä viereisessä kylässä. Mä voin opastaa teidät sinne huomenna.”
Linnean ilme oli näkemisen arvoinen, mutta Leo kuiskasi siskolleen suomeksi: ”Itsepähän sä tähän nenäsi tungit, kyllä sä vielä yhden päivän verran iskuyrityksiä kestät.”
”Sä siis olet tehnyt päätöksesi?”
”Joo, kai mä olen.”
”Oivallista.” Hymy vaikutti miltei aidolta.
Leo tunsi oluen sormenpäissään. Päätös oli tehty, mutta sen toteuttaminen saisi odottaa huomiseen. Autolle johtavat askeleet olivat hieman epävarmoja ja sängyn kutsu kovin voimakas.
Elluun nojaava Linnea toisti määrätietoisia kieltäytymisiä heitä seuranneen Benjaminin – se oli baarimikon nimi – kutsuihin jatkamaan iltaa toisaalle, ja käpertyi lopulta syvään huokaisten veljensä viereen. Leo epäili, että tällä kertaa olisi parempi jättää kysymättä huokailun aihetta. Silmät ja suu kiinni, sillä selvittäisiin mukavimmin yön ylitse.
***
Kuva: Edmund Blair Leighton / Wikimedia commons
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti