Sitä voi jo kutsua sillaksi.
Mä unohdin tietenkin nimen, mutta pirun pitkä se on, se joka johtaa Ruotsista Tanskan puolelle. Huonompaa alkaisi heikottamaan, eikä mulla ole aavistustakaan miten se pysyy kasassa. Voisinkin oikeastaan kysyä Leolta joskus, se tajuaa rakennelmista enemmän kuin mä. Mutta kaunis se on, se silta.
Tanskakin on kaunis. Tasainen ja tuulinen, aika lailla sellainen kuin odotinkin.
Vähän kuin Nora. Tasainen ja tuulispää yht’aikaa. Kaunis ja vaarallinen kuin Troijan Helena. Rakentaisin vaikka puuhevosen ja katselisin sen sisältä ilokseni koko illan jos uskaltaisin.
Niin muuten katselisi varmaan Leokin. Vaikka ei se sitäkään myönnä. Leo ja naiset. Ei se ujo ole, sillä on vain ollut huono tuuri osua aina ihan käsittämättömien sekopäiden seuraan. Niin kuin se viimeisin, joka veti palkokasveja hengityselimiin jo silloin, kun mä kävin kahvilla Leon kanssa. Eikä se ollut edes erityisen nätti.
Leo ja Nora olis kyllä nätti pari, sille ei voi mitään. Velikulta on ihan hyvin veistetty nuori mies. Me ollaan itse asiassa aika saman näköisiä. Jopa niin saman näköisiä, että mäkin tajuan sen. Vaaleita, pitkiä ja kulmikkaita. Mutta siinä missä mä tunnen itseni joskus vähän drag-queeniksi peiliin katsoessa, mekko päällä etenkin, Leolle se sopii. Siis ei mekko, vaan kulmikkuus. Se on kuitenkin meistä kahdesta se mies.
Ne olis kyllä nätti pari, mutta.
Mutta.
***
Kuva: The Project Gutenberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti