Näköalareitti vei vanhaa Volkswagenia pieniä teitä pitkin, ja he olivat juuri ohittaneet Münsterin kaupungin Noran ehdottaessa kierrosta Reinin varrelle. Sanoi haluavansa käydä tervehtimässä Loreleita.
Leo vaihtoi pitkän silmäyksen sisarensa kanssa ja suostui lopulta, eihän tässä jäniksen selässä oltu. Nora tavasi karttaa takapenkillä ja ohjasi heidät lopulta perille melkein ilman erehdyksiä. Viheriäällä paikalla joen varrella oli muitakin turisteja. Linnea laskeutui rantaan ihmettelemään leveää, vuolasta jokea ja Leo odotti uteliaana mikä tarina tästä paikasta olisi kerrottavana.
Nora istuutui nurmelle ja odotti Leon asettuvan viereensä ennen kuin osoitti sormellaan läheistä kalliota: ”Sanovat, että tuolla ylhäällä istuu Lorelei, nuori vaalea nainen kampaamassa hiuksiaan ja laulamassa merimiehet turmioon. Vähän kuin seireenit, mutta ilman pyrstöä tai siipiä. Oikeasti tämä on kai Reinin kapein kohta, ja virtauksiltaan vaarallisin. Haaksirikkoutuvat toisinaan vielä nykyäänkin.”
Tyttö jäi katselemaan kallion huipulle, kuin nähdäkseen miehille kuiskailevan taruolennon, ja jatkoi legendaa hukkuneesta Loreleista. Leo ei kiinnostunut kalliosta tai joesta, vaan seurasi Noran vaaleanpunaisen suun liikkeitä ja silmiä joiden tummuudessa tanssi pieniä kultaisia pilkkuja. Ne saivat hänet miettimään millaista olisi tuntea nuo huulet ihollaan, omilla huulillaan, katsoa silmiin aivan lähietäisyydeltä.
Haaveiden kohde herätti hänet itse: ”Sä et ole kuullut sanaakaan.”
”Kuulin mä. Tai siis, alun ainakin.”
Hän oikaisi itsensä kyljelleen nurmelle. Hänen hämmästyksekseen, pienen harkinnan jälkeen, Nora teki samoin. Siinä he olivat, nenät vastakkain, miltei piilossa maailmalta kasvillisuuden suojassa. Ja hänestä tuntui jälleen siltä, että Noran terävä katse osasi lukea hänen ajatuksensa. Leo painoi kasvonsa lähemmäs tytön kasvoja, otti tämän alahuulen hellästi omiensa väliin ja tunsi Noran vastaavan suudelmaan. Hän antoi kätensä liukua selkää pitkin, löysi kaistaleen paljasta ihoa t-paidan ja shortsien väliseltä alueelta ja hyväili sitä sormenpäillään. Tästä hän piti, pienestä tummasta seireenistä joka houkutteli miehen mukaansa syvyyksiin.
Mukavasti alkaneen hetken keskeytti aivan lähistöltä kuuluva yskähdys. Leo pongahti istumaan ja huomasi Linnean nojaavan auton kylkeen ja katselevan heitä ilmeettömänä. Niin ilmeettömänä hän ei ehkä ollut koskaan sisartaan nähnyt.
”Älkää toki antako mun häiritä”, Linnea totesi.
”Se taitaa olla vähän myöhäistä”, Leo vastasi ja nousi ylös puhdistaen heiniä vaatteistaan. Tilanne oli kumman kiusallinen.
Pieni tumma seireeni oli kohottautunut kyynärvarsiensa varaan ja silmäili sisaruksia levollisena, kysyen lopulta: ”Jatketaanko me vielä matkaa, vai haluatteko te jäädä yöksi jonnekin tänne?”
Leo vilkaisi kelloaan. ”Jatketaan vielä vähän. Eiköhän me tunnin parin sisään jokin leirintäalue löydetä.”
Linnea istui pelkääjän paikalla tuijottaen ikkunasta ulos, seuraillen ohikulkevia jokivarren maisemia omituisen vaitonaisena. Leo puhui niitä näitä Noran kera, saaden irrotettua sisareltaan vain satunnaisia hymähdyksiä. Lopulta kelvollinen leirintäalue löytyi, Leo parkkeerasi auton tuuhean tammipuun alle ja Linnea penkoi ruokakaappia illan vähitellen hämärtyessä. ”Mitä te haluatte syödä? Vaihtoehtoina on pastaa tomaattikastikkeella tai pastaa tomaattikastikkeella.”
Nora naurahti ja vastasi: ”Pastaa tomaattikastikkeella sitten varmaan.”
Tytöistä vaaleampi kävi ruoanlaittopuuhiin sanaakaan sanomatta, jättäen veljensä ja Noran jutustelemaan keskenään.
”Mä oon aika väsynyt, taidan mennä jo nukkumaan, kunhan saat ne tiskit alta pois”, Linnea sanoi Leon kootessa astioita pöydästä.
Poika kohotti kulmiaan hiukan. ”Eihän kello ole kuin hädin tuskin kymmenen.”
”Kannattais sunkin jos meinaat huomenna jaksaa ajaa.”
”En kyllä meinannut ajaa niin paljoa kuin tänään, en todellakaan.”
”Itsepähän tiedät.” Linnea avasi sängyn, pesi hampaansa ja toivotti seuralaisilleen vaimean hyvän yön ennen kuin veti auton sivuoven perässään kiinni.
”Ehkä se on huomenna paremmalla päällä”, totesi Leo hiljaa. Linnea oli oikukas, hänen jos kenen pitäisi se tietää. Nora hymyili, hassua vinoa hymyä, saaden hänet muistamaan että ilta oli vielä nuori. Ja kun hän lopulta, vuorokauden vaihtuessa jo toiseen, etsi paikkansa nukkuvan Linnean vierestä, hymyili hän itsekin tajutessaan kuinka nuori ja iloluontoinen ilta oli tosiaan ollutkin.
***
Osa VII - DionysosKuva: Heinrich Pröhle / Wikimedia commons
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti