Sininen Volkswagen nieli urheasti kilometrejä. Lähinnä tosin mielikuvituksetonta moottoritietä pitkin, Provencen rajamaille ja siitä aavistuksen verran pohjoiseen. Viimein kartanlukijana toimiva Nora ohjasi heidät yhä pienemmille ja pienemmille hiekkateille violettien peltojen tuntumaan. Lopulta auto pysähtyi pölyävän tien varteen, ja Linnea juoksi rinnettä ylemmäs. Juoksi tosiaan, kuin lapsi. Leo pyöritti päätään ja seurasi perässä Noran jäädessä hengaamaan auton vierustalle. Tämä puhui puhelimeensa nopeita lauseita, joita hän ei ymmärtänyt.
Linnea seisoi liikkumattomana silmäinkantamattomiin jatkuvan laventelipellon vierellä. Keveä tuuli sai violetit kukinnot aaltoilemaan kuin meren, ja kaukaa kuuluvan tien huminan ohella ainoa ääni oli mehiläisten pörräys.
”Se on huiman kaunis”, Linnea huokaisi ensin ja vilkaisi sitten nopeasti veljensä selän taakse. Kun tyttö huomasi, ettei Nora seurannutkaan aivan perässä, tämän kasvoille ilmestyi epäröivä ilme, joka sai Leon epäilemään − aiheellisesti − että luvassa olisi jotain epämiellyttävää.
Linnea etsi sanojaan hetken ja kysyi sitten, katse yhä jossain laventeliaaltojen pinnalla: ”Kerrohan mulle... mitä teidän kahden välillä oikein on?”
”Ei mitään”, hän sanoi ja katui sanojaan saman tien.
Linnea ei irrottanut vieläkään katsettaan pellosta: ”Älä viitsi valehdella mulle Leo, en mä nyt sentään ihan idiootti ole.”
Pienen tauon jälkeen tyttö jatkoi ja raotti epäonnekseen Pandoran lipasta: ”Oletko sä ollut sen kanssa sängyssä?”
Hänen hämmentynyt hiljaisuutensa riitti vastaukseksi, ja Linnea nielaisi. ”Milloin te oikein ehditte?”
”Toissapäivänä. Kun sä olit kaupassa käymässä”, hän myönsi hiljaa.
Parin sekunnin ajan Linnea näytti siltä kuin olisi ollut valmis käymään hänen kurkkuunsa kiinni. Sitten tyttö noukki maasta pienen kiven, viskoi sen kaikin voimin jonnekin laventelien sekaan ja harppoi pois. Pellon läpi, määrätietoisin askelin ja kädet nyrkissä.
Leo tuijotti, suu auki, sisarensa mäen taakse katoavaa selkää Noran ilmestyessä hänen olkansa viereen. Tämä vilkaisi samaan suuntaan ja kysyi: ”Mitä oikein tapahtuu?”
”Mä kerroin sille mitä... tuota... me tehtiin toissapäivänä. Se kysyi, enkä mä osannut valehdellakaan.”
”Ah”, Noran äänensävy ei ollut syyttävä, ainoastaan toteava.
”Se on ihastunut suhun”, Leo sanoi hämmästyneenä, eikä ollut varma sanoiko sen ääneen itselleen vai Noralle.
”Mä tiedän”, Nora vastasi. ”Mä tiesin jo sillä hetkellä kun se tuli juttelemaan mun kanssa siellä ruotsinlautalla. Silti mä lähdin teidän mukaan.”
Tällä kertaa Leo jäi katsomaan suu auki Noraa, ja sai lopulta puuskahdettua: ”Sä tiesit?”
Tyttö nyökkäsi hieman nolon näköisenä. Tämä oli tiennyt koko ajan. He olivat molemmat kiertäneet Noraa kuin mehiläiset hunajapurkkia, ja tämä oli ollut koko ajan tietoinen aiheuttamistaan tunteista. Leo oli sanaton. Hän tunsi itsensä hieman huijatuksi, yritti olla suuttunut, mutta sai aikaan lähinnä pettymyksen sekaisia tunteita. Hän piti Norasta, päivä päivältä enemmän, mutta rakasti myös sisartaan.
”Tuota, jos sä annat mulle avaimet, niin mun on varmaan parempi mennä autoon odottamaan”, Nora sanoi. Leo kaivoi avaimet taskustaan, ojensi ne tytölle sanaakaan sanomatta ja lähti seuraamaan Linnean jalanjälkiä tuoksuvan laventelipellon poikki.
***
Osa XIII - Haihattelija
Kuva: Lee M / Harry Bates' Pandora CC BY-SA 3.0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti