Iso laventelipelto on iso. Suoria polkuja viljelysten välissä, huumaava tuoksu ja ampiaisia ja mehiläisiä lennähtelemässä ympäriinsä.
Mä olisin varmasti osannut arvostaa sitä paremmin, jos en olis ollut niin syvällä itsesäälin syövereissä. Olisin myös osannut katsoa jalkoihini, enkä olisi onnistunut saamaan ampiaista jonnekin jalkapohjan ja sandaalin väliin. Perkele, helvetti ja kasa muita tehokkaita supisuomalaisia kirosanoja. Tilanne olis takuulla ollut ulkoapäin katsottuna tragikoominen: mä loikin siinä kiroten, puolellatoista jalalla pellon reunaan saakka ja nojauduin sitten isoa kivenmurikkaa vasten kiskoakseni sen piikin jalastani.
Siinä vaiheessa mä tajusin itkeväni. Mä en itke juuri koskaan, en edes muista edellistä kertaa. Mutta nyt mä tunsin itseni niin äärimmäisen typeräksi. Niin äärimmäisen vihaiseksi itselleni, että kyyneliä ei pitänyt mikään poissa. Siinä mä istuin pölyn keskellä maassa ja niiskutin. Kaivoin välillä nenäliinan taskustani ja paruin lisää. Eikä kyse ollut mistään Freijan kultaisista kyynelistä. Mulla oli vain punaiset silmät, valuva nenä ja niin surkea olo, että koko maailma tuntui yhdeltä suurelta vääryydeltä.
Mun olisi pitänyt tajuta jo sen ensimmäisen suudelman kohdalla, että mulla ei ollut mitään jakoa tässä pelissä. Typerä, naiivi, haihattelija, sokea. Sitä kaikkea mä olin ja potkin suutuksissani pölyistä tannerta saadakseni sen kaiken ärsytyksen ulos. Vasemmalla jalalla, oikea oli alkanut jo turvota lahjakkaasti. Typerä, naiivi, haihattelija, sokea ja lisäksi pistetty. Mikään elämässä ei oikeasti ollut reilua sillä hetkellä.
Lopulta, ehkä kymmenen minuutin jälkeen, mä tajusin ärsyyntyväni enemmän pölystä ja särkevästä jalasta kuin typeryydestäni. Siinä vaiheessa oli hyvä yrittää kerätä itsensä, käyttää viimeinen puhdas kulma nenäliinasta ja lopettaa itsesäälissä kieriminen.
Mä siis neuvottelin itseni kanssa ylös nousemisesta kun kuulin askeleita takaani ja veljeni jellonamielen huhuilevan mua.
Sekin vielä.
Kuva: Kidclaude, CC BY-NC 2.0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti