"Tuosta seuraavasta liittymästä ulos,” Benjamin ohjeisti, ”tästä on vielä parikymmentä kilometriä matkaa.”
Pääosa englanninkielisestä keskustelusta oli ollut Leolle kuin moottoritien katselemista ylhäältä sillalta. Jotain äänekästä ja ohitse soljuvaa, johon ei oikein jaksanut kiinnittää sen kummemmin huomiota. Linnea oli huolinut Benin mukaan sillä ehdolla, että tämä istuisi takana, mahdollisimman kaukana hänestä itsestään, mutta juttuseuran suhteen tyttö ei ollut nirso. Vilkasta keskustelua tarkemmin Leo kuunteli Ellun pitämää ääntä: siinä oli pieni, voimistuva sivujuonne joka ei miellyttänyt häntä ollenkaan.
Tien kääntyessä metsän reunaan moottori yskähti ja tehot tippuivat niin, että hänen oli pakko ohjata Volkkari levikkeelle tien varteen. Linnea katsoi häntä miltei huvittunut ilme kasvoillaan: ”Etkös sä sanonut vaihtaneesi moottorinkin uuteen?”
”Sanoin ja vaihdoin!” Leo ärähti avaten konepellin.
Ben oli kiskonut auton sivuoven auki ja seurasi nyt pää kallellaan Leon kiroamista auton uumenissa: ”Mun eno asuu samassa kylässä kuin mun vanhemmat. Sillä on autokorjaamo. Se voisi varmaan auttaa. Ensin tämä urhea ori vain pitäisi saada sinne jotenkin.”
”Tamma. Urhea tamma, sen nimi on Ellu.”
”Ihan miten haluat. Mutta joo, kai mun enolla jonkinlainen hinaussysteemi on, riittää että liftataan kylään saakka.”
Etelä-Ranskan aurinko paahtoi säälimättömänä heidän vartoessaan tien varressa muutamia harvoja ohitse ajavia autoja, joista yksikään ei ollut kiinnostunut pysähtymään. Leo alkoi jo katua sitä, että oli valinnut ylleen aamulla mustan t-paidan.
Lopulta, kun liftaajien kohdalla viimein hidastettiin, hämmennys takuulla näkyi joukkion kasvoilta. Ajoneuvolla oli hevosvoimia tasan kaksi. Suuria, vakaajalkaisia ja tummanruskeita. ”Hevoset on paljon kammottavampia kuin kalat tai edes ampiaiset,” Linnea huokasi irvistäen.
”Älä viitsi nirsoilla,” Leo totesi Benjaminin jo kiiruhdettua keskustelemaan ajurin kanssa, ”kyllä kärryilläkin etenee, ota se maalaisromantiikkana.”
Kovin romanttista ei kylläkään ollut keikkua kärryjen perällä, polttavan auringon alla ja paarmojen syötävänä. Perille kylään he pääsivät kuitenkin ja saivat kuin saivatkin hinautettua Ellun korjaamolle ja Benjaminin eno jopa tarjoutui viemään sisarukset määräpäähänsä. Leo jätti sydänkäpynsä osaavampiin käsiin hieman vastentahtoisesti, mutta Linnea vaikutti ainoastaan helpottuneelta päästessään lopulta eroon kannoilleen liimautuneesta ranskalaisesta.
”Avuksi siitä oli kuitenkin, sitä et voi kieltää”, Leo totesi sisarelleen, ”kahdestaan me oltaisiin vieläkin jossain tuolla metsän reunassa.”
He mittailivat katseillaan tovin kylää, joka levittäytyi rinteen alla. Kolmisenkymmentä taloa, ei enempää. Suuria pihoja, luumupuita ja polkupyörillä ympyrää ajavia lapsia. Yhdessä pihassa oli puun alle varjoon sijoitettu suuri ruokapöytä ja sen vierestä he tunnistivat tumman polkkatukan.
Leon sydän jätti lyönnin välistä ja hän miltei kääntyi kannoillaan takaisin siihen suuntaan josta he olivat tulleet. Ilmankeveään valkoiseen kesämekkoon pukeutunut Nora kuitenkin veti häntä puoleensa kuin magneetti. Portin narahdus sai Noran ja kaksi nurmella toisiaan jahtaavaa pikkulasta kääntymään tulijaa kohden, eikä Leo tiennyt mitä lukea tytön suureksi avautuneista silmistä.
Matka pihan poikki oli huiman pitkä, ruoho narisi jalkojen alla ja leikkinsä keskeyttäneet lapset seurasivat uteliaina vaalean tulokkaan askelia. Leo kaappasi lupaa kysymättä Noran syleilyynsä ja painoi sitten suudelman jonnekin leuan ja kaulan välimaastoon. Nora vastasi halaukseen ja nyökkäsi sitten kysyvästi kohti portinpielessä odottavaa Linneaa, joka tutkiskeli sandaalejaan tai vilkkaita ranskalaislapsia. Mitä tahansa, kunhan ei toisiaan syleilevää pariskuntaa.
”Älä huoli, se on Linnea, se kyllä säilyy hengissä”, Leo kuiskasi. ”Sen sijaan mä en olisi ollut ihan varma itsestäni. Sun ei olisi pitänyt lähteä niin äkkiä.”
”No hei, tilanne kävi lievästi sanoen kiusalliseksi”, vastasi Nora.
Halauksen keskeytti etuovesta pihalle ilmestynyt nainen.
”Mun serkku Aline, ja nuo metrin mittaiset terminaattorit tuolla on Alinen lapsia”, Nora sanoi ja esitteli sitten kutsumattomat vieraat: ”Leo ja Linnea on mun, tuota... ystäviä.”
Nainen vastauksesta Leokin ymmärsi paljon huvittuneisuutta. Pelkkiä ystäviäpä, hyvinkin.
”Kai te syömään jäätte?” Nora uteli.
”Hmm, kai me sit jäädään, ja ehkä pidemmäksikin toviksi”, vastasi Leo ja kertoi vastoinkäymisistä sinisen Volkkarin kanssa. Nora nyökkäsi, viittoi illan hiljalleen hämärtyessä sisarukset ruokapöytään ja esitteli heidät lopulle talonväelle. Nuori mies istui tummasilmäisen tytön viereen, hipaisi aina sopivassa välissä huomaamattomasti tämän käsivartta ja nautti iloisesta hymystä ja pöydän ympärillä poukkoilevasta puheensolinasta. Linnean ääni oli ainoa, jota hän ei kuullut kolmikielisen keskustelun seasta; sisar keskittyi vaitonaisena viimeiseen kaalinlehteen lautasellaan.
Yläkerran vierashuoneisiin oli pedattu kaksi ylimääräistä vuodetta. Hieman narisevia vanhoja rautasänkyjä, kevein ja raikkain vaaleansinisin lakanoin. Toinen niistä sijaitsi Noran makuuhuoneessa ja Leo oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvinnut hiipiä öisillä käytävillä salaa, vieraassa paikassa. Nora sulki valkoiset ikkunaluukut, heittäytyi sängylleen ja odotti että Leo oikaisisi itsensä viereen. Illan vaihtuessa yöksi Nora nauraa kihersi, muistutti Leoa siitä että vanhoissa taloissa oli huono ääneneristys ja nauraa kihersi sitten lisää.
He eivät paljoa nukkuneet sinä yönä.
Aamiaispöydästä Leo löysi ainoastaan Noran serkun ja kaksi meluisaa ja maapähkinävoihin tahriutunutta lasta. Linnean hän huomasi vasta vilkaistessaan ikkunasta ulos. Tyttö istui pihakeinussa ja heijasi itseään hajamielisenä edestakaisin. Leo vei tälle voisarven, ja tyttö hymyili vaisusti kiitokseksi. Jos ei Leokaan ollut juuri untenmailla oleskellut, Linnea vaikutti valvoneen koko yön. Väsymys näkyi pienistä juonteista silmäkulmissa ja huolimattomasti palmikolle sidotuista hiuksista.
”Kuule”, sisar aloitti, ”mä tässä harkitsin lähteväni kotiin päin. Ihan itsekseni.”
”Oletko sä nyt ihan varma? Mä lupasin katsoa sun perään.”
”Herranen aika, Leo, mä olen aikuinen ihminen! Enkä mä halua jäädä tänne pyörimään teidän jaloissa! Silloin en enää olisi kenelläkään kivaa. Ja mä toivon että teillä on kiva loma, palaatte Suomeen kun palaatte.” Linnea oli tehnyt päätöksensä ja Leo tiesi että sitä olisi turha yrittää pyörtää.
”No, älä nyt ainakaan kerro mummolle, että mä päästin sut Euroopan halki yksin. Sehän poistaa mut testamentistaan jos saa kuulla”, hän totesi ja sai aikaan aamun toisen vaisun hymyn.
Leo seurasi katsellaan vaaleaa hahmoa. Tämä vertaili junalaiturilla lipussaan olevia numeroita vaunujen kylkiin kirjoitettuihin, nosti matkakassinsa tukevammin olalle ja nousi vaunuun taakseen vilkaisematta. Hän huokaisi ja tunsi Noran puristavan kättään kevyesti: ”Sä itse sanoit, että kyllä se siitä vielä rauhoittuu.”
Leo vilkaisi vieressään olevaa tummasilmää. Hän oli aloittanut lomansa yhden naisen kanssa ja lopettaisi sen aivan toisenlaisessa seurassa. Kaikkea sitä.
Nora varvasti ja antoi hänelle nopean suukon nenänpäähän.
Ei tämä alkava lomanpäätösviikko sittenkään ollenkaan huonolta vaikuttanut.
***
Osa XVII - EnnyaKuva: Daniel Delsol, CC BY-NC-ND 2.0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti