Linnea istui maassa, hartiat hieman nytkyen, punasilmäisenä ja posket kyynelten tahrimina.
”Lili, mä en −”, Leo aloitti, ”mitä sun jalalle on tapahtunu?”
”Älä nyt herranjesta kutsu mua Liliksi! Sä tiedät, etten mä pidä siitä.”
”Okei, sori.”
”Ampiainen pisti. Ihan kiva reaktio, eikö? Taidan olla allerginen.”
”Oh. Niin, Linnea, mä en yhtään tajunnut, että −”, Leo yritti jatkaa.
”Anna olla!” keskeytti Linnea hänet, ”Mä olen jo nolannut itseni teidän silmissä, sun ei tarvitse ihan välttämättä kääntää veistä haavassa.”
”Mutta miksi ihmeessä sä et sanonut mulle yhtään mitään?”
Linnea katsoi häneen suoraan, alahuultaan purien. ”Koska mä en halunnut sun tietävän. Yhtään mitään. Mutta anna ihan oikeasti olla, mä en halua puhua siitä. Mutta sen sijaan sä voisit auttaa mut ylös tästä ja autolle, tää jalka alkaa olla melkoisen kipeä”, tyttö sanoi ojentaen kätensä.
Leo kiskoi sisarensa ylös, pujotti kätensä tämän vyötärön ympäri ja auttoi ontuvan Linnean takasin peltojen läpi. He löysivät auton odottamasta kiltisti tien vieressä, lukittuna, eikä Noraa näkynyt missään. Hän alkoi aavistaa pahinta, etsi tovin ennen kuin löysi toisen eturenkaan taakse piilotetun avaimen ja pakotti kätensä olemaan tärisemättä avatessaan sivuoven.
Pöydällä oli ainoastaan pieni, punaisesta muistikirjasta revitty lappu ja siinä muutama sana kuulakärkikynällä:
Anteeksi.
Musta tuntuu, että teidän on parempi jatkaa matkaa ihan vain kahdestaan.
Leo rypisti lapun paperitolloksi ja viskasi sen pölyiseen maahan, josta Linnea noukki sen, avasi ja luki rivit vakavana. Leon teki mieli sanoa jotain ilkeää, mutta viime tingassa hän nieli suuttumuksensa. Eihän se loppujen lopuksi Linnean vika ollut, hän oli itsekin sotkenut kuviota aivan yhtä paljon.
Kipeälle jalalleen irvistellen sisko kiipesi pelkääjän paikalle, työnsi ruttuisen viestilapun hansikaslokeroon ja huokaisi. He istuivat siinä pitkän aikaa vaitonaisina, auringon kuumentaessa auton peltejä, miettimässä, kuinka näin pääsi käymään ja mikä olisi seuraava siirto laudalla. Shakki vai matti. Kuningatar kadonnut, narrit jäljellä.
”Pitäiskö meidän lähteä etiäpäin ennen kuin paistutaan tähän?” Linnea ehdotti lopulta. ”Jos sä viitsisit pysähtyä jonkin apteekin kohdalla, niin mä ostan antihistamiinia. Rauhottuis tää tassu.”
Linnea sai lääkkeensä ja yritti pitää juttua vähän yllä, mutta jopa hän kyllästyi saadessaan ainoastaan yksitavuisia vastauksia. Lopulta tyttö käänsi radion päälle ja antoi Leon ajaa ranskalaisten, heille tuntemattomien iskelmien soidessa taustalla. Yöpaikaksi sisaruksille valikoitui nurmikonpalanen jonkin pienen joen, lähes puron rannalta. Linnea laskeutui puron varrelle, upotti turvonneen jalkansa viileään veteen ja jätti veljensä yksin ajatustensa kanssa.
Leo pyöritteli kaikkea tapahtunutta päässään tietäen, ettei hänellä ollut edes Noran yhteystietoja. Nimi sentään, sukunimikin ja kaupunki, ehkä niillä tytön löytäisi. Ongelmana oli vain se, että ensin hänen olisi käveltävä Linnean ylitse tai valehdeltava tälle, ja kumpikaan ei tuntunut erityisen miellyttävältä vaihtoehdolta. Yön kiivetessä auton ylle hän painui levottomaan uneen täynnä tummia silmiä, pehmeitä huulia ja ristiriitoja, vain herätäkseen tunteja myöhemmin ja tajutakseen, ettei Linnea nukkunut hänen vieressään. Hän kiipesi autosta ulos ja näki sisarensa istumassa yhä joen tuntumassa.
”Linnea, mitä ihmettä sä teet hereillä vielä tähän aikaan? Kello on pian neljä.”
Tyttö nousi ylös pudistellen hiekkaa vaatteistaan. ”Mä en halunnu häiritä sua. Mua ei oikeastaan edes väsytä.”
”Älä viitsi höpöttää”, vastasi Leo haukotellen, ”tule nukkumaan. Jos sä olet huomenna väsynyt ja ärsyttävä kuin piikki lihassa, mä ihan varmasti kuristan sut jossain välissä.”
* * *
Linnea seisoi rannan hiekalla navakan tuulen sekoittaessa vaaleat hiukset ja hengitti syvään. Leo tunsi suolan huulillaan ja kietoi takkiaan tiukemmin kiinni. Atlantti oli juuri niin villi ja vapaa kuin Linnea oli odottanutkin. Valtameren nähdessään tyttö oli tarttunut häntä käsivarresta ja henkäissyt hiljaa: ”Entäs jos mä jäisinkin tänne? Ihan tähän rannalle muutamaksi kuukaudeksi. Muuttuisin suolapatsaaksi.”
”Sä olet liian liikkuvainen suolapatsaaksi”, oli hän vastannut kulmiaan nostaen, ”kokeile ennemminkin olla aallon vaahtopäänä.”
”Vetäisin sut mukanani syvyyksiin?”
”Et sä onnistuis, mulla on jalat tiukasti maassa.”
”Se sun ongelmasi onkin, Leo”, oli Linnea todennut, ”jalat liian tiukasti maassa.”
Kuva: Gabork, CC BY-NC-SA 2.0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti