”Siis täähän on aivan mahtava!” huudahti Linnea sivellen sormellaan tuoretta, kiiltävää maalipintaa. Sen kirkkaansinisestä heijastui violetin sävyjä. Väri oli valittu pitkän harkinnan jälkeen. Linnea kiersi autoa myötä- ja vastapäivään, tehden satunnaisesti ihastuneen kiinnostuneita huomioita: ”En mä kyllä uskonu, että sä saisit siitä ruostekasasta näin hyvännäköisen. Kai se myös kulkee eteenpäin? Kuluttaako se paljon?”
”Ei se nyt niin paljoa kuluta”, hän vastasi, ”mä vaihdoin moottorinkin. Vanhaa siinä ei ole oikeastaan kuin kuori. Ja tietty osa kalusteista.”
”Ainiin! Saanks mä kattoa sisälle?”, Linnea kysyi.
”Tietenkin, ei kai se nyt mikään salaisuus ole, kohtahan sä joudut katselemaan sitä pidempäänkin.”
Linnea veti sivuoven auki ja kiipesi sisään. Hän näki tämän nostavan kulmakarvojaan yllättyneenä: ”Melkoinen... verhoilu.”
Melkoinen oli ihan oikea sana. Hän oli tarkoituksella valinnut 70-lukuiset kuosit, vaikka äitikin oli nostellut niille kulmakarvojaan auttaessaan häntä verhoilun ompelemisessa. Linnea ja äiti näyttivät aivan toisiltaan silloin, kun etsivät sanoja joilla ilmaista epäuskoinen hämmennyksensä loukkaamatta sanojen kohdetta.
”Sä et taida tykätä niistä”, hän sanoi.
”Mä en sanonut etten tykkää”, vastasi Linnea, ”veikkaan vain, että se vaatii vähän totuttelua. Onneksi niissä ei ole kuin kolmea väriä.”
Vain kolmea väriä, eikä kukkia, hän ei halunnut kukkia, vaikka ikkunoihin viritellyt verhot ja penkkien tyynyt veivätkin mielikuvat suoraan jonnekin post-hippiaikoihin. Hän huokaisi. Linnean hyväksyntä oli mukava asia, vaikka ilman sitäkin hän oli ylpeä aikaansaannoksestaan. Puoli vuotta siihen oli mennytkin, puoli vuotta miltei joka ikinen vapaahetki sormet rasvassa, ruosteessa tai maalissa, ja ne vapaahetket olivat välillä melko tiukassa kun elämä vei mukanaan. Joskus hieman ennen joulua, alkutalven pistelevänä pakkaspäivänä hän oli käynyt katsomassa uteliaisuuttaan ruosteista Volkswagen Westfaliaa, vuosimallia 1968, sitä sellaista jossa oli ylös nouseva katto, jotta sisällä mahtui seisomaan. Aito hippimatkailuauto, juuri sellainen josta hän oli salaa haaveillut viisitoistakesäisestä saakka.
Ellu. Hän oli nimennyt auton Elluksi, ja lähes kaikki siinä oli mennyt uusiksi. Mutta nyt Ellu näytti varmaan paremmalta kuin nuoruudenpäivinään. Kaksi paikkaa edessä, yksi turvavöineen penkillä takana. Pöytä, pieni kaasuliesi, jääkaappi ja vesipumppu. Nukkumistilaa kahdelle, tai jos tiiviimmin suostui olemaan, kolmelle.
Hän näki Linnean hymyilevän tyytyväisenä. Ellu-projektin loppuunsaattaminen tarkoitti myös sitä, että hän pystyisi lunastamaan lupauksensa jonka oli Linnealle antanut aikoja sitten, humalapäissään. Tämä halusi nähdä Välimeren, laventelipellot ja Atlantin siinä sivussa. Hän oli luvannut viedä sisarensa merelle ja tämä ei todellakaan ollut antanut hänen unohtaa lupaustaan. Se huono puoli Linneassa oli, yleisen levottomuuden lisäksi. Kun sisar sai jotain päähänsä, piti hän ideastaan kiinni kynsin hampain kunnes sai sen toteutettua.
”Milloin me lähdetään?”
”Milloin sulla on viimeiset tentit?”
”Öäh, ensi viikon lopulla kai”, vastasi Linnea.
”Me voidaan lähteä vaikka heti sen jälkeen, jos sä haluat.”
Tytön kasvoilta saattoi lukea peittelemättömän innostuksen. Hän tiesi tämän hyökkäävän heti suoraan kirjastoon lainaamaan matkaoppaita ja nettiin suunnittelemaan reittiä. Jälkimmäistä hän oli tosin jo pyöritellyt mielessään useampaan kertaan Ellun kanssa puuhastellessaan. Jotain aivan perinteistä: lautalla Ruotsiin, siitä Saksan ja Alppien läpi Italiaan Välimeren rannalle ja lopulta Etelä-Ranskaa pitkin Atlantin rannikolle.
Hän oli myös innoissaan matkasta, vaikkei myöntäisikään sitä siskolleen kuin ehkä pahimman kidutuksen kourissa. Se, mikä oli alkanut humalaisena lupauksena, oli tullut lähemmäs ja lähemmäs pitkien talvipäivien aikana, ja nyt hän ei meinannut malttaa odottaa lähtöä. Muutama asia oli vielä järjestettävänä, mutta kahden viikon päästä he olisivat jo kaukana Suomen viileästä ja sateisesta alkukesästä.
* * *
Alkuperäinen kuva: Handolio, Wikipedia Commons, CC BY-SA 2.0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti