21. elokuuta 2011

Kaukana kuin meri - osa III - Lilith ja Nea



Saaristomerikin on hurjan kaunis aurinkoisena kesäpäivänä. Ei ehkä samalla tavalla villi ja vapaa kuin mitä mä kuvittelen Atlantin olevan, mutta kaunis silti. Ja tuuli tunkee hiuksia suuhun.

Jos äiti olisi tässä, mä tiedän tasan tarkkaan mitä se sanoisi: ”Nea, tule pois sieltä keikkumasta, tiput vielä mereen.” Ihan sama olenko mä Nea kakskytkaks vai Nea kakstoista. Lapsi kuitenkin. Ja isälle aina Lili, äidille Nea. Molemmille puolikas. Äiti sai sen jälkiosan, kympintytön joka ainakin yritti olla kiltti ja avulias kotona. Isä halusi Lilin, poikatytön, joka rakensi mökillä majoja puihin ja kyllästyi sadasosasekunnissa jos ei ollut jotakin tekemistä. Musta tuntuu ettei ne kumpikaan ole koskaan halunnu mua kokonaisena, ihan vain Linneana, sinä kaikkena mikä paketissa tulee.

Isän käyttämässä Lilissä on sekin huono puoli, että se tuo mun mieleen aina Lilithin. Enkä mä nyt ole ihan varma, pitäisikö mielikuva ottaa hyvällä vai ei. Toisaalta olisi hienoa olla maailman ensimmäinen nainen, vahva, taipumaton ja alistumaton. Toisaalta taas en ihan välttämättä haluaisi olla demoni. Syöjätär jonka seuralaiset ovat vähintäänkin arveluttavia ja tarina liian hurja ja verinen kelvatakseen Raamattuun.

Tosiaan, jos vanhemmat haluavat mut epämääräisenä naisenpuolikkaana, niin veljeni jellonamieli on eri asia. Sen ne halusi ja sai kokonaisena. Siksi sille varmaan annettiin niin lyhyt nimikin. Leo. Siitä ei paljoa lempinimiä väännellä tai lyhennöksiä tehdä. Rauhallisuutensa ja kokonaisuutensa lisäksi Leo on toisinaan aika lailla yhden asian ihminen. Niin kuin sen Volkkarinsa kanssa. Se ei puoleen vuoteen puhunut mulle mistään muusta, kirosi toisinaan kuinka paljon aikaa se auto vie... mutta annas olla jos erehtyi ehdottamaan että auttaisi. Mähän olisin saattanut vaikka rikkoa jotain. Vähintäänkin sen hermot.

Se ei juuri arvosta mun poukkoilua, mä tiedän, vaikkei se sitä sanokaan. Ei se sano aina kaikkea muutakaan, mutta ainakin se kutsuu mua Linneaksi. Ja ainakin se suostuu lähtemään ajamaan Euroopan läpi ihan vain mun päähänpiston takia. Tai niin se ainakin sanoi. Oikeastihan se haluaa itsekin nähdä miten Volkkari pärjää Alpeilla ja Ranskan moottoriteillä, mutta ei se sitä myönnä. Ei se myönnä aina kaikkea muutakaan.

Jos Leon kanssa eläessä on jotain oppinut niin sen, että sen saa suostumaan vaikka mihin, kunhan malttaa vähän odottaa ja antaa sille aikaa. Mä haluan Noran meidän mukaan, ainakin osalle matkaa, ja Leon on paras vain suostua siihen. Mähän voisin vaikka perustella sille miten paljon helpompaa olisi reissata Ranskassa kun seurassa olisi joku joka puhuu ranskaa... kai Nora ranskaa puhuu jos siellä on kerran sukuakin. Pitääkin kysyä siltä.

Minneköhän se meni syömään?

***
Osa IV - Agni


Kuva: John Collier / Wikimedia Commons

Ei kommentteja: