Hän oli täynnä energiaa herätessään aamun valjetessa ja muisti jokaisen yksityiskohdan edellisillasta. Nora oli ollut sievä ja suloinen, pehmeä ja kiinnostava. Pitänyt vaatteet tiukasti yllään, eikä hän ollut viitsinyt ehdotella enempää. Hänelle olivat riittäneet ihon silkkisyys ja uteliaat huulet. Mutta lähinnä he olivat kuitenkin vain istuneet hämärässä ja keskustelleet. Tai pimeäähän se oli jo ollut, näillä leveysasteilla oli jo pimeää jopa toukokuun lopussa. Pimeää mutta lämmintä. Hän olisi verrannut yöilmaa linnunmaitoon, jos olisi tiennyt millaista linnunmaito on.
Hän keitti kahvia herättäen sisarensa kolistelullaan ja oli tyytyväinen huomatessaan, että Linnea vaikutti suunnilleen omalta itseltään. Ehkä tämä oli tosiaan vain ollut väsynyt. Hän avasi pöydän, kattoi siihen kupit ja kutsui Norankin aamiaiselle. Oli suorastaan huvittavaa, millainen kontrasti tyttöjen välillä vallitsi. Tumma Nora oli käynyt suihkussa, raikas ja laittautunut, vaalea Linnea pörröpäinen ja vastaherännyt.
Leo levitti kahvikuppien keskelle karttakirjan. Heillä mitään gps:aa ollut, hänestä tuntui että Ellu olisi loukkaantunut moisesta nykyajan kotkotuksesta.
”Minne seuraavaksi?” kysyi Linnea kun oli saanut heräteltyä itseään kofeiinilla.
”Mä ajattelin, että ihan vain tästä etelään ja Sveitsin suuntaan”, hän vastasi.
Nora näytti miettiväiseltä, kaivoi taskustaan pienen, punaisen ja kuluneen muistikirjan ja selaili sitä tovin. Nora oli siis muistikirjaihmisiä. Sopi hyvin yhteen perinteisten karttojen kanssa.
”Tuota, mulla vois olla ehdotus”, aloitti tyttö varovaisesti, ja kuullessaan ettei sitä ainakaan vielä tyrmätty, jatkoi: ”Riippuu tietty siitä, onko teillä kiire. Mutta me ollaan ihan lähellä Ranskan rajaa. Sen toisella puolella on Elsassin viiniteitä. Upeita maisemia, söpöjä kyliä, mainiota valkkaria, tietenkin. Kiersin joskus viisi vuotta takaperin vanhempieni kanssa. Näkemättä jääneisiin paikkoihin kuuluu vaikkapa... odottakaas... Niedermorschwihr.”
”Mikä?”
”Nie-der-morsch-wihr. Sori, ei oo mun vika että elsassilaiset on halunnu antaa kylilleen mahdottomia nimiä. Mutta siellä on ainakin useampi winstub, viinitupa ihan kylässä. Sä nimittäin et aja jos me jumiudutaan johonkin maistelemaan.”
”Joo!” sanoi Linnea ja kääntyi vasta sitten kysyvän näköisenä veljeään päin: ”Ei kai meillä kiire ole?”
Leo kohautti olkiaan. Mihinkäpä heillä kiire, valmiissa maailmassa. Jos Linnea oli valmis lykkäämään merelle ehtimistä päivällä, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan. Tarkoittaisihan se myös päivää lisää Noran seurassa.
Kylä oli pieni. He ajoivat kertaalleen sen läpi ja sitten takaisin. Muutama katu ristissä. Pääkadun alussa oli parkkipaikka ja siihen Leo jätti Ellun kiltisti parkkiin. Linnea hypähti ulos ja oli jo seuraava hetkenä kadunkulmassa tutkimassa ympäristöään: ”Täähän on ihan mielettömän pittoreski kylä. Kattokaa nyt noita hirsiristikkoja talojen seinissä. Tai tota sinistä taloa. Ihan hurja väri. Leo, anna mä etsin kamerani ennen kuin sä lukitset ovet. Meneeköhän kauan jos me kierretään tää ympäri?”
”Jaa-a, ehkä varttitunti. Eihän tässä oli kuin kolme hassua katua”, Leo vastasi. He tarttuivat tuumasta toimeen, eikä siinä paljoa varttituntia pidempään tosiaankaan mennyt.
”Mistä kellarista me aloitetaan?” Leo kysyi heidän nähtyään suunnilleen kaiken kylässä.
”Lähimmästä? Mä huomasin yhden tuossa kulman takana”, Nora ehdotti.
Omistaja maistatutti heillä kaikkea tuotantoaan. Viini oli juuri sopivaa: viileää, makeaa tai happamampaa, hieman kirpeää. Nuorten mukaan lähti useampi kapeakaulainen vihreä pullo. Lounastauko paikallisessa winstubissa, rasvaisen ja kermaisen paikallisen ruoan ja oluen kera, sitten seuraavaan kellariin. Linnea hihitteli jo.
He joutuivat odottamaan hetken, sillä kellarissa paikalla oleva parrakas mies palveli saksalaista turistipariskuntaa. Esillä olevat viineistä kertovat kirjat ja tilan tuotteet kiinnittivät Noran huomion. Tämä siveli sormillaan kevyesti yhden pullon pintaa ja kysyi: ”Tiedättekö te kuka keksi viinin?”
”Joo”, Linnea vastasi, ”Dionysos, tai Bacchus, miten halutaankin kutsua.”
Nora nyökkäsi: ”Dionysos aiheutti melkolailla ongelmia ja orgioita juottamalla humalaan niin jumalia kuin kuolevaisiakin. Eikä tainnut itsekään olla ihan kohtuukäyttäjä.”
Leo nosti kulmakarvojaan: ”Orgiat jumalten kesken olis varmaan ollu mielenkiintoista koettavaa.”
Tyttöjen naurun keskeytti parrakas mies, joka onnistui lopulta myymään heille varastoistaan vielä muutaman pullon lisää.
”Jäädäänkö me tänne? Mä en tosiaan voi kyllä ajaa, mutta ei täällä kyllä sen kummempaa tekemistäkään ole. Sitä paitsi ihan kohta sataa”, Leo sanoi heidän kävellessään kylän kujien poikki parkkipaikkaa kohden. Tytöt vilkaisivat taivaalle, jossa horisontti tosiaankin täyttyi uhkaavista pilvistä.
”Ellu, korttipeli ja vähän lisää viiniä?” Linnea ehdotti. ”Mulla on pelikortit jossain laukun pohjalla.”
Muilla ei ollut parempiakaan ideoita, joten he asettautuivat pöydän ympärille, avasivat vielä yhden valkoviinipullon ja ryhtyivät pelaamaan. Jumalten nektari irrotteli kielenkantoja ja peli eteni suorastaan meluisena sateen ropistessa auton peltejä ja ikkunoita vasten, siihen saakka, kunnes itse kukin tunsi alkoholin väsyttävän voiman. Linnea avasi sängyn ja kysyi reppuaan penkovalta Noralta: ”Et kai sä nyt meinaa teltassa nukkua? Tää on parkkipaikka, silkkaa asfalttia ja sitä paitsi siellä sataa. Kyllä tuohon kolme mahtuu.”
Nora epäröi hetken, mutta myöntyi sitten. Ajatus kosteasta teltasta ja lainehtivasta asfaltista ei tainnut houkutella. Tyttö vaihtoi päälle yöasunsa ja sai karttakirjaansa syventyneen, seuraavaa etappia miettivän Leon havahtumaan. Pieni yöpaita ei ollut tiukka tai läpinäkyvä, mutta niin keveää materiaalia, että vartalon jokaisen yksityiskohdan saattoi arvata sen läpi. Hän tuijotti Noraa hetken ja vilkaisi sitten Linneaa, jolla oli kasvoillaan aivan samanlainen ilme kuin hänellä itselläänkin. Ei tainnut olla Linneakaan täysin immuuni naiskauneudelle.
Lopulta sisar laski katseensa ja oikaisi itsensä sänkyyn, seinän viereen. Nora asettautui sängyn keskelle, selkä miltei Linnean selkää vasten, eikä siis jättänyt Leolle muuta paikkaa kuin aivan itsensä ja seinän välissä. He olivat niin lähekkäin, että hän tunsi Noran hengityksen kasvoillaan. Linnea vaikutti nukkuvan ja Norakin oli sulkenut silmänsä, mutta Leo makasi hereillä vielä pitkään tutkaillen tytön kasvoja hämärässä ja silittäen kevyesti tämän poskea.
Kuva: Michelangelo's Bacchus. Museo del Bargello, Florence, Italy / Wikimedia commons
2 kommenttia:
Hienoa, että uskallat laittaa tekstejäsi esille! Musta ei ole siihen. Olen yrittänyt kyllä. Pelkään järjettömästi sitä, että joku pöllisi ideani. (Sopii hyvin pikaiseen kommentinvaihtoomme blogissani :)) Mielestäni mun täytyisi päästä pelostani yli ja tajuta, että kustantaja ei ole kuningas vaan se lukija, jonka saattaa tänä päivänä olla helpompaa löytää mut netistä kuin jostakin takapajulan kirjakaupan perähyllyltä. Nostan siis hattua sille, että pyrit olemaan oman onnesi seppä! :)
:-) Tilanne olisi varmaan toinen, jos kirjoittaisin jotain, minkä haluaisin saada ihan Oikeasti Julkaistuksi. Silloin olisin takuuvarmasti arempi tuotoksistani.
Mutta tavallaan annan ihmisille oikeuden kopioida ideoitani, ainakin niin kauan kuin en tunne keksiväni mitään kovin omaperäistä.
Lähetä kommentti