Kaukana kuin meri - osa XVII - Ennya

Joka ikinen kerta junassa mä tajuan, miksen matkusta useammin junalla.

Penkkien välistä jalkatilaa ei vain ole suunniteltu mun metrisille koiville. Mukavan asennon löytäminen on lähes yhtä hasardia hommaa kuin sen kuuluisan ompeluvälineen kaivaminen heinäsuovasta. Tällä kertaa mä pyörin normaaliakin enemmän, sillä mun ampiaisenpistämä jalka oli vieläkin vähän turvoksissa ja mun olisi tehnyt mieli nostaa se ylös. Mikä tietenkään ei siinä tilassa ollut mahdollista.

Mä päätin siis olla itsekäs huolimatta siitä, että juna oli melko täynnä. Istuin ikkunapaikalle ja laitoin laukkuni viereiselle penkille. Tungin tennarini käytäväpaikan puolelle, nojaten selkäni puoliksi ikkunaan. Kun junan heilahdettua liikkeelle huomasin, ettei kukaan tulisi vieruspaikkaani vaatimaan, suljin silmäni ja nukahdin varmaan melko pian.

Edellisyö oli jääny varsin vähäuniseksi. Sitä mulle ei usein tapahdu, yleensä mä nukahdan suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pää tyynyä koskettaa. Viime yönä vain oli turhan paljon miettimistä. Kyllä, mäkin pysähdyn miettimään joskus, vaikkei sitä kaikki uskokaan.

Nyt junassa mä pyörittelin ensin mielessäni Freijaa. Sitä joka oli kaunein ja halutuin jumalattarista, rakastettu, kevytkenkäinen, kumppaneita joka sormelle. Olisi mulle kelvannut olla Freija, Valfreyja, Vanadís. Se ei jäänyt veljelleen kakkoseksi.

Sen päälle mun mieleeni tunki tietenkin veljeni jellonamieli, Norakin ja sitten viimeiseksi loppukesästä luvassa olevaa tutkimusprojekti. Vesieliöitä ja kirkkaanvihreitä kumisaappaita, sitä se kai on arkisempi elämä, ja siihen on tyytyminen.

Mä en edes huomannut junan seisahtaneen vaan heräsin siihen, että joku töni mua kevyesti ja puhui jotain, mistä mä en saanut sanaakaan selvää. Lopulta mun sumeat aivoni olettivat, että kysymys saattaisi olla englantia ja aksentti jostain hyvin syvältä brittien takamailta.

Punatukkainen tyttö näytti mulle lippuaan ja osoitti sitten sitä käytäväpaikkaa jolla mun laukku oli. Mä vääntäydyin ylös, nostin laukkuni pois tieltä ja päätin sitten osoittaa, etten ole täysin kielitaidoton; uninen ainoastaan. Joten ehdotin sille ikkunapaikkaa, jotta saisin jalkani edes käytävälle, ohikulkijoiden harmiksi.

Se oli ehtinyt hädin tuskin istua, kun mä olin jo saanut selville sen nimen, mistä sen aksentti oli kotoisin ja minne se oli menossa. Ennya selitti mulle, utelias kun olin, että sen nimi tarkoitti kelttiläisittäin tulta, eikä mun ollut ollenkaan vaikea uskoa sitä auringon osuessa sen punaisiin hiuksiin.

Mä asettauduin penkilleni aavistuksen verran mukavammin ja häädin pois mielestäni viimeisen viikon tapahtumat. Tässä ja nyt ei ollut yhtään veljeä sotkemassa kuvioita. Sitten mä totesin Ennyalle, että meillä olisi yhteistä matkaa Ruotsiin saakka. Se hymyili... tai ei ainakaan juossut kiljuen pakoon.

Ehkä mä sittenkin tippuisin jaloilleni.

***

Fin

Kuva: Ingwii, CC BY-NC-SA 2.0