Prologi.
Sohvan nurkassa istuva, juovikkaaseen huopaan kääriytynyt mytty oli ihmisolento. Hän yritti tekeytyä mahdollisimman pieneksi, siinä surkeasti epäonnistuen. Tyhjät silmät eivät nähneet toista huoneessa olijaa vaan katsoivat jonnekin paljon kauemmas, kesään 1995.
Hän etsi sanojaan tovin, mutta ne löydettyään ääni oli yllättävän vakaa, joskin vaimea:
”Ole kiltti äläkä sano mitään, älä yhtään mitään. Mä en saa tätä muuten loppuun. Lauri oli just täyttänyt yhdeksän. Toinen heinäkuuta. Mansikkakakkua, niin kuin aina.
Sillä viikolla oli satanut paljon, sinä aamunakin. Mä olin bongannut sen vanhan ladon Sepänmäeltä, Sepänmäki se kai oli. Ja olihan meitä kielletty, mutta ei me siitä välitetty. Eikä otettu ketään leikkeihimme mukaan. Mä kiskoin Laurin mukaani kun huomasin, että sinne pääsi katolle ruosteisia tikapuita. Se ei olis halunnu, mutta mä halusin. Mä pidin sitä aina jänishousuna, vaikka se olikin mua vanhempi. Joten mä kiipesin edeltä, ja houkuttelin sitä niin pitkään, että se tuli perässä.
Mä etenin kauemmas istuen siinä harjalla kun mä kuulin Laurin huutavan. Se peltikatto oli märkä ja liukas, ja se oli livennyt siitä ja valui kattoa alaspäin. Mä nojasin itteni sen suuntaan ja sain siitä kiinni, mutta se oli liian painava mulle. Mä muistan kuinka me pyörittiin alas sitä kattoa ja Lauri huusi ja huusi ja sit mä iskeydyin maahan.
Kaikkialla oli verta.
Mä muistan, että mä heräsin sairaalasta. Mutta Lauri ei. Se oli mun vika, jos mä en olisi ollut niin typerä, kaikki olis ollut toisin. Se oli kaikki mun syytä...” Ääni petti, eikä hän pystynyt enää pidättämään kyyneleitään. Jos mä en olisi ollut niin typerä, kaikki olisi toisin.
1.
Kesäkuun alun aurinko paistoi korkeimmiltaan kun Toni tyhjensi viimeiset tipat juomapullostaan. Hän heitti t-paitansa ja lenkkarinsa pois, oikaisi itsensä rantakalliolle ja sulki silmänsä. Lokkien huutoon ja kallioihin lyövien aaltojen ääniin sekoittui vain satunnainen ohiajavien skootterien melu.
Kevät oli mennyt varsin hyvin ja saatuaan viimeisen tenttinsä tehtyä hän oli päättänyt palkita itsensä juoksulenkillä. Hän oli juossut aina. Juossut pakoon, juossut palkitakseen itsensä, juossut metsässä selvittääkseen päätään, juossut miellyttääkseen jääkiekkovalmentajaisäänsä, joka oli ollut kovin pettynyt siihen, ettei pojasta tullutkaan hyvää pelaajaa. Sen sijaan hän oli hyvä juoksija, oli jopa voittanut piirimestaruuksia nuorempana. Viime aikoina aktiivinen harjoittelu oli jäänyt ja hän juoksi vain itseään varten ja urheilun vuoksi.
Jotain hyötyä treenaamisesta sen sijaan oli vieläkin. Hän oli nimittäin varsin sujut kroppansa kanssa ja se miellyttäisi vielä enemmän kunhan aurinko olisi tuonut vähän rusketusta pintaan. Hänellä oli matkajuoksijan vartalo, jäntevä olematta liian bodattu. Lihaksia kuitenkin riitti tarpeeksi nostelemaan Annikaa aivan kuinka vain halusi. Okei, Annika oli pieni ja hentoinen. Pieni, mutta tumma ja pippurinen pörröpää, juuri sellainen jollaisesta Toni piti. Hän hymyili ajatuksilleen, nousi istumaan, pujotti tossunsa takaisin jalkoihin ja lähti juoksemaan kotiin päin. Pitäisi vielä ehtiä käymään suihkussa ennen kuin Annika tulisi hänen luokseen ja he lähtisivät katselemaan miltä juhlahumuavassa kaupungissa näytti. Annikan muutamaa vuotta nuorempi pikkusisko oli kirjoittanut ylioppilaaksi, joten kuohuvaa juomaa ja riemua riittäisi.
Annika näytti hyvältä, kuten aina. Ilta oli harvinaisen lämmin ajankohtaan nähden ja tytöllä oli päällään vain vaaleankeltainen toppi ja lyhyt musta hame, jonka helmaa hän kiskoi huomaamattomasti alemmas seuratessaan Tonia ensin Kaivopuiston suuntaan, sieltä Vanhalle ja lopulta, illan kääntyessä jo aamuksi, takaisin kotiin.
Hänen asuntonsa oli pienen pieni ullakkoyksiö. Muutama hassu neliö, vuodesohva, työpöytä ja kirjahylly. Kaksi kattoikkunaa, keittiönurkkaus ja kylppäri, johon mahtui yksi henkilö kerrallaan. Kun hän avasi sohvan vuoteeksi se vei kaiken vapaan lattiatilan. Mutta hän oli tottunut asuntoon, asunut täällä jo lukioajoista saakka. Ei hän kotonakaan olisi kaukana kaupungista ollut, mutta välit olivat niin kireät isän kanssa, että lopulta isä oli nähnyt paremmaksi avustaa poikaansa vuokrassa kuin tapella mitättömimmistäkin asioista.
Toni katseli hiljaisuudessa sandaalejaan pois ottavaa Annikaa, ja kun tämä ojentautui takaisin pystyyn, nappasi tämän syliinsä ja nosti sängylle. Hän pujotti kätensä vaaleankeltaisen topin alle, nosti sitä hieman ja painoi huulensa ensin vatsalle ja siitä hitaasti ylöspäin. Annika värähti mielihyvästä, pujotti sormensa hänen hiustensa lomaan, ja Toni tiesi illan jatkuvan entistäkin paremmin. Koko tästä kesästä uhkasi tulla edellisiä miellyttävämpi. Tai ainakin erilainen.
2.
Helsinki! Huima vapauden tunne valtasi Emman sormenpäitä myöten kun hän istui puistonpenkin reunalle ja potki ahdistavat tennarit jaloistaan. Koko maailma tuntui vain odottavan häntä ja jakelevan hänelle mahdollisuuksia joiden olemassaoloa hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Tuntui melkein uskomattomalta, että hän oli viimeinkin saanut karistettua pikkukaupungin pölyt jaloistaan, siitäkin huolimatta, että äiti oli käyttänyt hyvän aikaa suuren kaupungin paheilla pelottelemiseen. Emma istui pitkän tovin penkillä tarkkailemassa ohikulkevia ihmisiä, nuoria miehiä valkolakeissaan ja tyttöjä jo koroissa valmiina iltamenoja varten, kunnes muisti, että hänellä olisi muutakin tekemistä.
Kimppakämpän huoneessa ei ollut paljoakaan Emman omia tavaroita. Kapea sänky, pahvilaatikkoja nurkassa ja tietenkin massiivinen työpöytä jonka päälle oli sijoitettu saumuri. Pöydän laatikoista löytyi sopivan väristä lankaa, ja Emma istui koneen ääreen pienentämään mintunvihreää mekkoaan, joka oli ollut joskus entisessä elämässään pöytäliina. Talvi oli ollut pitkä, pimeä ja rankka, ja hän oli laihtunut aika lailla. Kaikki vaatteet tuntuivat roikkuvan päällä jollei niille tehnyt jotain. Hän pujotti mekon ylleen todeten sen olevan melko sovinnainen, mutta istuvan nyt täydellisesti. Kuten hänen muutkin vaatteensa. Kun teki ne itse, sai juuri sellaista mitä halusi, ja sen Emma hallitsi. Vaatteiden teon, ompelemisen.
Hän oli ollut liian kiivas ja rauhaton oppilas yläasteen aikoihin, lintsannut paljon ja selvinnyt hädintuskin peruskoulusta läpi. Kotona ollessaan hän oli sulkeutunut huoneeseensa ja hengannut viikonloput jossain kavereiden seurassa. Hänen pelastuksekseen oli kuitenkin koitunut ikivanha naapurin rouva, Sirkka, joka piti vieläkin pystyssä omaa ompelimoaan. Sirkka oli opettanut nurkissaan norkoilevalle murrosikäiselle ompelemisen perustaidot, ja lopulta ammattikoulun pukuompelijalinja oli avannut hänelle kokonaisen uuden universumin täynnä ylellistä silkkiä, haastavia leikkauksia ja kirpputorin kautta kierrätettyjä kankaita. Hän oli työskennellyt jo muutaman vuoden eräässä toisessa ompelimossa kotipuolessa ja perustaisi vielä jonain päivänä oman yrityksensä, mutta tämän kesän hän tienaisi vuokrarahoja kaatamalla kaljaa kihertäville teineille ja kolmikymppisille polttariporukoille yhdessä keskustan yökerhoista. Hän lakkasi vielä kyntensä yhteensopiviksi mekon kanssa ja havahtui Gretan koputtaessa puoliavonaiseen oveen: ”Meidän pitäis varmaan mennä.”
Greta oli paitsi hänen kämppiksensä, myös hänen työkaverinsa tämän kesän ajan.
Ilta oli pitkä ja paikka täpötäynnä. Uudet ylioppilaat kuluttivat stipendirahojaan juomaan toisensa jälkeen ja musiikki pauhasi niin kovaa, ettei hän meinannut kuulla omia ajatuksiaan. Joku rikkoi lasin, joku toinen voi pahoin naistenvessassa. Kun lopulta, neljän jälkeen, kaikki asiakkaat oli saatu osapuilleen kunnialla ulos, Emma tunsi väsymyksen pakottavan joka ikisessä jäsenessään. Hän sai pöytien siivoamiseen avukseen Juhanin, työkaverinsa jonka kanssa hänellä oli ollut jonkinlaista silmäpeliä ne muutamat päivät jotka hän oli raflassa työskennellyt. Juhani pysäytti Emman tiskin edessä ja kysyi matalalla äänellä tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen yöksi. Emma suostui mieluusti, vaikka varoittikin miestä siitä, että todennäköisesti nukahtaisi heti kun vain näkisikin sängyn. Viikko kaupungissa, jo ensimmäinen mies. Ei huono alku. Koko tästä kesästä uhkasi tulla edellisiä miellyttävämpi. Tai ainakin erilainen.
3.
Toni heräsi Annikan kolisteluun keittiönurkkauksessa ja vilkaisi herätyskelloa. Puoli kahdeksan. Annika oli hereillä epäinhimillisen aikaisin, koska lähtisi töihin. Hänen omat kesätyönsä alkaisivat vasta heinäkuun puolella, joten vapautta ja silkkaa lomaa riittäisi paitsi tämän tiistain ajan, myös vielä seuraavat viikot. Hän oikoi jäseniään sängyssä ja raahautui istuma-asentoon Annikan kysyessä haluaisiko hänkin kahvia.
Kahvi höyrysi säröreunaisessa sinisessä mukissa ja Toni asettui jakkaralle työpöydän päähän. Ruokapöytää kämppään ei mahtunut, eikä sellaista yleensä olisi tarvittukaan. Annika istui pöydän ääreen oman kuppinsa kanssa ja haukotteli.
”Sä taisit sanoa eilisiltana, että sulla oli jotain suunnitelmia tälle päivää. Sit mä keskeytin sut ja taisit saada jotain muuta mietittävää”, nauroi tyttö. Ruskeissa silmissä oli ilkikurinen pilke, joka muistutti Tonia siitä kuinka yö oli lopulta kulunut.
”Ainiinjoo. Linnanmäki. Samppa pyysi mut mukaan. Tai oikeestaan me mennään porukalla. Sen tyttöystävällä ja tyttiksen kavereilla on tänään vapaapäivä. Olis kyllä ollut kivempaa jos säkin olisit päässyt mukaan.”
Annika kohautti hartioitaan: ”Eipä tuolla niin väliä, kyllä me vielä ehditään tänä kesänä", antoi hänelle nopean suukon ja kiirehti ulos ovesta.
Toni tunnisti portilla odottavat Sampan ja Gretan. Pariskunta oli aivan samasta puusta veistetty: molemmat keskimittaisia, vähän pyöreitä ja tummatukkaisia. Muita seurueessa olevia hän ei tunnistanutkaan.
”Sori, te vissiin jouduitte odottamaan mua. Moi, mä oon Toni.”
Greta antoi esittelykierroksen myöhästyjälle: ”Juhani, Roope... ja tuo tuolla on Emma”, sanoi hän viitaten kädellään muutamaa askelta kauempana seisovaan nuoreen naiseen, joka lueskeli jotain seinälle viritettyä kylttiä. Toni ajatteli tämän olevan kuin mariannekarkki puna-valkoraitaisessa mekossaan. Hyvin vaalea, miltei valkoinen tukka oli sidottu ranskanletille ja punaiset sandaalit kruunasivat kokonaisuuden, eikä Toni saanut silmiään hetkeen irti ilmestyksestä.
Emma kääntyi ja hymyili saatuaan selville joukkoon liittyneen pojan nimen. He siirtyivät sisälle huvipuistoon, ja Toni seurasi uteliaisuudella mariannekarkin selkeää intoa joka suuntaan kieputtavissa laitteissa. Lopulta, parin - kolmen tunnin jälkeen tyttö istui huoahtaen Tonin viereen penkille. Muut olivat lähteneet jonottamaan vuorostaan jäätelökioskille. Yhtäkkiä Emma kysyi: ”Ooksä täältä? Siis paikallisia?”
”Tavallaan, tai siis en. Olen mä asunut Stadissa jo muutaman vuoden, sitä ennen vähän siellä sun täällä. Sinä ilmeisesti et ole paikallisia?”
”Mä muutin vasta viikko sitten. Kaukaa pohjoisesta. Tai idästä tarkemmin ottaen. Susirajalta.”
Toni nyökkäsi, oli hänkin joskus ikuisuus sitten asunut kaukana idässä: ”Tulit kesätöihin vai?”
Emma oikoi mekkonsa helmaa: ”En oikeastaan. Tän kesän mä olen baarineitosena, mutta syksyllä pitäis löytää oikeita töitä. Mä ajattelin asettua tänne ainakin joksikin aikaa.”
Muut palasivat jäätelöiden kanssa ja Emma kiipesi istumaan Juhanin syliin, jotta kaikille riittäisi tilaa. Tyttö söi tuuttinsa loppuun ja vilkuili uteliaana ympärilleen nähdäkseen, mitä ei ollut vielä ehtinyt tehdä.
”Hei, mennään tuonne, Vekkulaan!”
Ehdotus sai aikaan yleisen naurunremakan.
”Se on lapsille”, ohjeisti Juhani sylissään istuvaa. Tämä mutristi suutaan, ja lopulta Toni suostui lähtemään mukaan. Hän ei viitsinyt myöntää kaikkien keskellä ääneen, että lapsena Vekkula oli ollut huvipuiston laitteista hänen ehdoton suosikkinsa ja jotain siitä nostalgiasta oli vieläkin jäljellä. Hän seurasi Emmaa hitaasti huoneesta toiseen ja lopulta kysyi jossain kulmassa: ”Oletko sä käynyt Lintsillä ennen?”
”En”, Emma vastasi hiljaa. ”Mua ei lapsena pahemmin viety mihinkään. Tai siis mökille joo, silloin kun mä suostuin sinne lähtemään.”
Toni vakavoitui. Häntä oli kierrätetty senkin edestä. Ei ehkä huvipuistoissa, mutta kaupungista ja koulusta toiseen. Mutta ei kesämökille, ei vaikka hän olisi halunnutkin. Sellainen olisi edustanut jotakin mitä hän ei tuntenut, jotakin pysyvää.
”Mä olisin varmaan mennyt mökille mieluummin. Olin sellaisella kesiä joskus niin pienenä etten enää muista.”
Emma kääntyi, katsoi häntä suoraan silmiin, aavistuksen verran liian pitkään, nosti sitten kätensä ja sipaisi pojan poskea. Katseessa oli jotain, joka kertoi, että tyttö ymmärsi mitä hän ajatteli.
4.
Emma nojasi pylvääseen ja ryysti pillillä viimeisiä pisaroita limonadimukistaan. Hän kaivoi laukustaan aurinkolasit silmilleen ja tarkkaili sitten seuralaisiaan, jotka jonottivat vielä yhteen laitteeseen. Itse hän oli kieltäytynyt kunniasta, pelätessään voivansa pahoin jos vielä heiluisi johonkin suuntaan. Gretan poikaystävän kaveri, Toni, oli saanut hänet uteliaaksi, eikä hän edes tiennyt miksi. Poika vaikutti oikeastaan aika tavanomaiselta. Hän ei ollut, toisin kuin vieressään seisova Juhani, varsinaisesti komea Emman mielestä. Ei kyllä rumakaan. Kroppa oli kuin urheilijalla, pohkeet lihaksikkaat. Heinänvaaleat hiukset heijastelivat auringossa karamellin sävyjä ja vaikuttivat siltä, että suostuivat vain harvoin yhteistyöhön kamman kanssa. Hän hymyili omille ajatuksilleen, ja sille, kuinka poika oli nolon oloisena tunnustanut hänelle hiljaa, että oli lapsesta saakka tykännyt kiertää Vekkulassa.
Kun joukko oli viimein selvinnyt pois kieputtimesta, halusi Emma vielä maailmanpyörään ennen kuin he lähtisivät pois. Hän sai seurakseen Gretan ja Tonin, muiden jäädessä maahan, kuka milläkin syyllä tai tekosyyllä. Seassa kerrottiin niin korkeanpaikankammoa kuin laitteen tylsyyttä ja hitautta.
Vaunun noustessa ylöspäin Toni kosketti kevyesti hänen niskaansa: ”Sä olet tainnut palaa. Sun niska on ihan punainen, ja olkapäät.” Emma kirosi, iho tuntui tosiaankin pistelevän vähän: ”Mä en tajunnu, että aurinko on niin kova.”
Hän etsi laukkunsa pohjalta ilmankepeän kermanvärisen huivin ja kietoi sen harteilleen suojaksi.
Ylhäältä avautuivat upeat näkymät. Hän huomasi tunnistavansa Töölönlahden ja näkevänsä aina merelle saakka. Hän huokaisi hiljaa, tuntui kuin olisi voinut nähdä yhtä aikaa tulevaan ja menneeseen jos vain katsoi tarpeeksi kauas itään.
”Mitä sä näet?” kysyi Tonin kiusoitteleva ääni.
”Tulevaisuuden,” vastasi Emma totuudenmukaisesti.
Hän huomasi sivusilmällään Tonin tutkailevan häntä hetken ja kääntävän sitten katseensa merelle päin: ”Tuollako se on?”
”Noh, ei ainakaan siellä mistä mä tulen.”
Aurinko oli jo matalammalla eikä enää polttanut hartioita, kun hän asettautui paluubussin takapenkille Gretan ja Sampan viereen. Samppa todennäköisesti jäisi heille yöksi, ja Emma mietti jo mihin oli mahtanut laittaa korvatulppansa. Pari pysäkinväliä ennen heidän omaansa hän tajusi, että joutuisi käymään kaupassa jos mielisi syödä tänään jotain. Hän jäi pois supermarketin nurkalla, teki ostoksensa ja palatessaan asunnolle huomasi keittiönpöydällä tyhjän muovikuoren ja sen sisällä osoitelapun jossa luki hänen nimensä: Emilia Haapsalo. Jälkiä sylttytehtaalle seuraten hän koputti Gretan huoneen oveen, löysi pariskunnan makaamasta sängyltä lukemassa nauraen naistenlehteä ja istui nojatuolin käsinojalle.
”Sori, mä varastin sun lehden”, Greta sanoi. ”Mä luen vaan tän jutun, saat sen sitten takaisin.”
”Lue vaan, mä ehdin myöhemminkin.”
”Mä en tienny että sun nimi on oikeesti Emilia”, Greta jatkoi.
”Joo, onhan se. Mutta Emma kelpaa oikein hyvin. Mä en varmaan edes tajuaisi reagoida jos sä sanot mua Emiliaksi.”
Samppa nosti päätään ja kurkkasi Emmaa tyttöystävänsä olkapään takaa: ”Hei, mitä ne sun ja Tonin katseet oikein oli? Tai, enhän mä mitään mistään tiedä, mutta Greta sano että teillä oli jotain silmäpeliä.”
Emma huomasi siirtyvänsä puolustuskannalle. Kun hänen tekemisiinsä puututtiin, tuli hänestä palloksi kiertynyt siili: ”Ei siellä mitään silmäpeliä ollut. Ja vaikka oliskin ollut, niin mitä se sulle kuuluu?”
”Se on mun kaveri. Ja sun kannattaa tietää, että se seurustelee. Sitäpaitsi se on sua nuorempikin.”
”Jaa, minkä ikäinen se sitten on?”
”Kahdenkahden”, Samppa vastasi.
”Hurrrjaa”, naurahti Emma, ”jopa vuoden verran nuorempi.”
Hän sai lopulta lehtensä ja vajosi sänkynsä vieressä olevaan vanhaan korituoliin lukemaan, vain huomatakseen, että luki yhtä ja samaa riviä moneen kertaan tajuamatta sisällöstä mitään. Ajatukset olivat aivan muualla. Jokin harmaasilmäisessä nuoressa miehessä vaivasi hänen mieltään, eikä hän millään tiennyt mikä se oli.
5.
Toni makasi pyyhkeensä päällä, käsivarret ristissä pään alla. Hän sulki silmänsä ja tunsi hikikarpalon valuvan kylkeä pitkin. Ajatukset kiersivät ympyrää ja hän tajusi nukahtaneensa, kun Annika istui hänen kylkeensä. Tytön hiuksista valui vettä hänen päälleen.
”Mitä sä mietit?” Annika kysyi uteliaana.
”Ömh. Sä herätit mut. En mä tiedä mitä mietin. Mennyttä ja tulevaisuutta, kai.”
”Kerro mullekin siitä menneestä”, sanoi Annika ja ojentautui vatsalleen hänen viereensä. ”Sä et koskaan puhu susta nuorempana, mä en tiedä oikeastaan mitään vieläkään.”
Toni tiesi tyttöystävänsä olevan oikeassa. He olivat olleet yhdessä jo toista vuotta, mutta hän ei todellakaan ollut kovinkaan innokas kertomaan menneisyydestään. Annika tiesi välähdyksiä, pieniä tarinoita sieltä täältä länsirannikolta, muttei varmasti ymmärtänyt mitä kaikkea oli tapahtunut. Eihän hän ymmärtänyt kaikkea itsekään.
”Mennään mieluummin uimaan. Mä kerron joskus toiste”, hän ehdotti. Annika kieltäytyi, ja Toni näki tämän loukkaantuneen hiukan.
”Mun pitää mennä. Mä lupasin auttaa äitiä sen ihme kuvion kanssa, muistatko mistä mä kerroin”, tyttö sanoi. Toni nyökkäsi, muttei päästänyt Annikaa lähtemään ilman pitkää halausta. Pieni pörröpää oli yksi parhaita asioita, joita hänelle oli pitkään aikaan tapahtunut.
Hietaniemen ranta oli tupaten täynnä. Kuuma kesäkuu ja alkaneet lomat houkuttelivat paikalle rantaleijonia, äitejä lasten kanssa ja litteävatsaisia nuoria naisia bikineissään. Annikan lähdettyä Toni siirtyi sivumpaan, varjoon istumaan, ja antoi silmiensä levätä hetken aikaa kaikessa vähäpukeisessa naiskauneudessa.
Hän tunnisti hieman kauempana rannalla aurinkoa ottavan tytön. Tämä oli vatsallaan vaaleanpunaisen pyyhkeen päällä, luki kirjaa ja heilutteli jalkojaan joiden kynsissä oleva lakka sopi oivasti yhteen pyyhkeen värin kanssa. Tällä kertaa päällä ei ollut mariannekarkkimekkoa, vaan aivan yksinkertaiset bikinit. Toni kumartui Emmaa kohden ja herätti tämän kirjastaan. Tyttö oli sievempi kuin hän muisti, ja hän heitti hieman syyllisen vilkaisun bikinien peittämiin pyöreisiin rintoihin.
”Sinäkin löytänyt rannalle”, hän totesi. Emma nousi istuilleen ja nosti aurinkolasit otsalleen.
”Joo, uhkasivat että seuraavat kaksi viikkoa sataa, joten pakkohan se oli tänään. Mutta kohta pitää lähteä illaksi töihin.”
”Missä sä olet töissä?”
Tyttö kertoi yökerhon nimen ja ojensi sitten Tonille aurinkorasvapurkin: ”Selkään, etten pala uudestaan.” Toni puristi purkista kädelleen nokareen kookoksentuoksuista rasvaa ja levitti sen määrätietoisin ottein kuumalle iholle, käskien itseään tiukasti pitämään kätensä kurissa. Ne olisivat halunneet lähteä vaeltelemaan muuallekin kuin selkää pitkin. Hän siirsi poninhännän pois rasvauksen tieltä, ihmetellen ääneen sitä, kuinka vaaleat hiukset saattoivat olla.
”Joo, onhan ne. Ja se ei ole purkista, ne ovat aina olleet samanlaiset”, vastasi Emma ihmettelyyn.
Toni rypisti kulmiaan, löysi tekosyyn jättääkseen Emman yksin rannalle ja sukelsi viileään meriveteen häätääkseen mielestään häiritsevän valkotukkaisen muiston vuosien takaa.
6.
Haaleanoranssi trikoomekko oli hiekkainen ja rasvatahrainen, joten Emma joutui ravistelemaan sitä hyvän tovin ennen kuin pujotti sen päälleen. Lämpimien, aurinkorasvaa levittävien käsien kosketus viipyeli iholla. Hän keräsi tavaransa kokoon ja epäröi hetken odottaisiko Tonin tulevan merestä takaisin kuivalle maalle, vai lähtisikö vain kotia kohden. Olettiko poika hänen edes odottavan, vai olisiko hän epäystävällinen jos vain katoaisi. Lopulta, jo päätettyään lähteä, hän bongasi tutun heinänvaalean hiuskuontalon rannalta kävelemästä hänen suuntaansa ja päätti malttaa vielä hetken.
Toni tavoitti hänet, muttei sanonut hetkeen sanaakaan. Emma tunsi itsensä hieman typeräksi seistessään siinä hiljaisuudessa, mittaillen poikaa katseellaan.
”Kohta sataa”, hän tokaisi lopulta, osoittaen tummia pilviä jotka kerääntyivät horisonttiin huimaavaa vauhtia. ”Sunkin kannattaisi pistää vauhtia jos aiot selvitä kotiin kuivana.”
Hän ihmetteli Tonin vaitonaisuutta, mutta päätti jatkaa tikusta asian tekemistä kertomalla, jo toistamiseen, että sadetta oli luvattu seuraaviksi pariksi viikoksi. Hyvä jos selkiäisi juhannukseksi.
”Missä sä vietät juhannusta?” kysyi Toni lopulta.
”En osaa sanoa, luultavasti töissä”, Emma vastasi. Joka tapauksessa hän ei ollut palaamassa kotipuoleen, ei vielä pitkään aikaan. Oli ihanaa, kun äiti ei ollut koko ajan kertomassa mitä hän teki väärin ja nalkuttamassa hänen käyttäytymisestään tai hänen asuntosa lattioilla pyörivistä kangassuikaleista. Se oli ollut samanlaista lähes niin kauan kuin hän muisti. Nalkutus sai Emman ensin räjähtämään, sitten häpeämään reaktiotaan ja lopulta sulkeutumaan kuoreensa.
”Töissä? Eikö se ole vähän tylsää?” jatkoi Toni yllättyneenä.
”En usko. Eipä sillä, että mulla olisi paljon valinnanvaraa jos mulle laitetaan vuoroja juhannukselle, mutta ei se oikeastaan edes haittaa. Mutta hei, nyt mun pitää oikeasti mennä, jos meinaan vielä ehtiä käymään suihkussa.”
Toni heilautti hänelle kättään hyvästiksi ja kääntyi poispäin hakeakseen omat tavaransa pois uhkaavan sateen alta, kun jokin sai Emman vielä pysäyttämään pojan: ”Tuota, tule... tulkaa käymään raflassa illalla, jos teillä ei ole muuta tekemistä”, hän ehdotti, muistaen että Samppa oli maininnut jotain tyttöystävästä.
”Mä sekoitan teille jotain kivaa juotavaa. Parempi sielläkin on sadetta pitää kuin, noh, sateessa ja tän illan luulisi olevan aika rauhallinen.”
Toni kohotti kulmiaan, mutta lupasi ehdottaa asiaa paremmalle puoliskolleen ja Emma juoksi viimein bussin kiinni jottei olisi myöhästynyt.
Yökerhon työasuun kuuluvan t-paidan vaaleansininen väri ei sopinut hänelle ollenkaan. Se sai hänet näyttämään kalpealta ja keuhkotautiselta. Emma irvisti peilikuvalleen pukuhuoneessa, kiskoi mustat shortsit jalkaansa ja kiinnitti hiuksensa niskaan nutturalle. Yksi ilta lisää edessä. Juhani oli jo tiskin takana ja näytti syötävän hyvältä, kun Emma ilmestyi työpisteelleen. Juhanille vaaleansininen sopi. Nuori mies virnisti hänelle ja kysyi vaimealla äänellä haluaisiko Emma kenties jakaa hänen parisänkynsä myös tulevien vapaapäivien ajan. Eikä Emmalla ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin. Ajatus Juhanin pehmeästä ihosta ja taitavista sormista sai hänen vatsanpohjansa kipristelemään, ja vasta ensimmäinen asiakas palautti hänet takaisin maan pinnalle.
Ilta oli kiireisempi kuin hän oli arvellut, ja Toni ilmestyi baaritiskille aivan huomaamatta, seuranaan pieni tummatukkainen tyttö. Näppärän oloinen tyttöystävä, ajatteli Emma, ja pakottautui hymyilemään. Nuoripari tilasi kaksi mojitoa, ja Emma vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan murskatessaan minttua ja kootessaan juomaa laseihin. He istuivat nurkkaloosiin ja Emma huomasi viereisillä pöydillä olevan turhan paljon tyhjiä laseja. Hän huokaisi ja meni tyhjentämään pöytiä, huokaisten uudestaan tajutessaan, että joutuisi siivoamaan myös ikkunan alla olevan suuren pöydän. Sen ympärillä istui joukko hänen inhokkiasiakkaitaan, kolmikymppinen polttariporukka. Ne olivat aina miehiä jotka olivat vakuuttuneita siitä, että viimeiselle vapauden illalle pitäisi saada plakkariin mahdollisimman paljon naisia, myös se kalpea ja väsynyt baarimikko.
Hän kurkotti pöydän ylitse ja kasasi laseja pinoksi syliinsä kun tajusi, että joku seurueesta kosketti hänen takapuoltaan. Hän pyörähti kannoillaan ja näki edessään seisovan humalaisen miehen. Siitä ei päässyt ympäri, eikä ainakaan yli. Emma ärähti ja pyysi antamaan tietä, mutta mies veti hänet syliinsä eikä tyttö voinut kuin yrittää välttää tiputtamasta lasipinoaan lattialle. Seuraavana hetkenä Emma tajusi jonkun pitävän miestä olkapäästä paikoillaan ja auttavan häntä toisella kädellä takaisin jaloilleen. Toni pelasti kaatumassa olevan lasipinon, ja Emma loi kiitollisen katseen urheaan ritariinsa, siitäkin huolimatta, että tämä jäi seisomaan aavistuksen verran liian lähelle. Ainakin hän oli varma, että se olisi liian lähellä nurkkaloosissa istuvalle tyttöystävälle ja tiskin takaa tilannetta seuraavalle Juhanille.
7.
Annika käveli edellä, vihreän sateenvarjon alla, korkokengissään lammikoita väistellen. Toni tiesi tytön olevan hieman suutuksissa. Tämä ei ollut sanonut mitään, mutta hän näki sen leuan asennosta ja kiirehtivistä askelista. Hän harppoi Annikan kiinni, mutta tämä ei edes vilkaissut hänen suuntaansa, vaan jatkoi määrätietoista etenemistään.
Lopulta Toni kosketti tyttöä olkapäälle pysäyttääkseen tämän: ”Mikä on?”
Annika katsoi häntä vinottain sateenvarjon alta ja odotti hetken ennen kuin vastasi: ”Se tyttö häiritsee mua.”
Tonin ei tarvinnut arvailla kenestä puhuttiin. Annika ei ollut ainoa, jota se tyttö häiritsi.
”Teidän välillänne on jonkinlaista sähköä. En mä niin sokea sentään ole, ettenkö näkisi. Kuka se edes oikein on?”
”Annika hei, se on vain kaveri. Enhän mä edes tunne sitä kunnolla, pari kertaa nähnyt. En kai mä nyt sentään veisi sua mukanani baariin jos meinaisin flirttailla jonkun muun kanssa!”
Ei hän ollut aikonutkaan flirttailla, sikäli kun neidon auttamista hankalasta tilanteesta pois voi edes kutsua flirttailuksi. Emma vain veti häntä puoleensa kuin musta, tuntematon aukko pieniä planeettoja. Samalla hän häpesi suunnattomasti omaa uteliaisuuttaan, sillä ei halunnut ryssiä juttuaan Annikan kanssa.
Annika murahti. Tai siltä äännähdys ainakin kuulosti, pienen pörröisen koiran pieneltä murahdukselta. Toni ei voinut olla nauramatta mielikuvalle, ja sai tyttöystävänsä näyttämään melkein loukkaantuneelta.
”Voi sua pientä”, poika sanoi. ”Ei sun ihan oikeasti tarvitse stressata, mä tykkään susta ihan liikaa tehdäkseni mitään typeryyksiä.”
Tai ainakaan kovin suuria typeryyksiä, lisäsi hän hiljaa itselleen. Pieniä typeryyksiä hän oli tehnyt koko ikänsä.
He olivat ehtineet Tonin asunnon alaovelle, poika käänsi avainta lukossa ja antoi Annikalle tilaa, jotta tämä pääsisi sisään.
Tyttö ei kuitenkaan liikahtanutkaan: ”Mä menen täksi yöksi kotiin.”
”Älä viitsi, tule nyt vaan sisään, täällä sataa kuin Esteristä itsestään.”
Annika epäröi hetken.
”En mä. Tiedätkö, sä selität aina tekemisiäsi ja olemisiasi vähän sinne päin. Et koskaan kunnolla. Jos sä et luota muhun, niin miksi mun pitäis luottaa suhun? Mä menen kotiin nukkumaan ja soitan sulle huomenna. Ehkä sä silloin olet valmis puhumaan vähän itsestäsikin.”
Toni huokaisi, mutta myöntyi lopulta ehdotukseen. Jossain vaiheessa hänen olisi tosiaankin pakko puhua Annikan kanssa. Kertoa kaikki isän perässä kuljetuista kiertolaisvuosista ja siitä, kuinka vaikeaa oli aina sopeutua uuteen kouluun, uusiin kavereihin, pahimmillaan uuteen kieleenkin. Kuinka he koko ajan pakenivat jotain epämääräistä muistoa. Siitä, kuinka paljon hän oli kaivannut elämäänsä jotain pysyvää.
Hän kiipesi ullakkoasuntoonsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalleen ja pyöri siinä tuntikaupalla tietämättä mitä voisi Annikalle kertoa. Joka tapauksessa, voidakseen kertoa kaiken, hänen pitäisi vielä kysyä isältä kertaalleen. Sadannen kerran, vaikka tiesi, että isä ei vastaisi. Hän tiesi myös, että päätään selvittääkseen hänen pitäisi saada puhua ensin jonkun muun kanssa, jonkun muun kuin Annikan tai isän. Ja siinä, aamuyön tuntien madellessa eteenpäin, Toni tajusi kuka ymmärtäisi.
Hän kiskoi vielä kosteat tennarit jalkoihinsa, veti tuulitakin niskaansa ja nappasi mukaansa kylpyhuoneen lattialle valumaan jättämänsä sateenvarjon. Pilvet olivat niin matalalla, että pimeä yö hädintuskin tuntui kesäkuiselta, ja katuvalojen kelmeä loiste heijastui märästä asfaltista. Juottolat olivat juuri sulkeneet ovensa hänen asettautuessaan yökerhon takaovelle johtavalle kujalle odottamaan, että Emma pääsisi töistä.
8.
Emma pyyhki tiskiä puhtaaksi kaatuneen lonkeron jäljiltä, puristi nesteen viemäriin ja huuhtoi rätin ja kätensä. Hän oli häiritsevän tietoinen siitä, että Juhani seisoi aivan hänen takanaan.
”Mitä tuo äskeinen oli?” tämä kysyi.
Emma ymmärsi tahallaan väärin ja vastasi olkiaan kohauttaen: ”Jotain humalaisten kourimista vain.”
Hän siirtyi paria askelta kauemmas ja keskitti hetkeksi ajatuksensa seuraaviin odottaviin asiakkaisiin, tyttöihin, jotka nojasivat kyynärpäillään tiskiin ja osoittelivat juomia seinällä roikkuvalta liitutaululta.
Juhani seurasi häntä ja jatkoi tovin kuluttua sitkeästi: ”Onko teidän välillä jotain, sun ja sen sun blondin kaverin?”
Emma pysähtyi kesken liikkeensä, katsoi Juhania suoraan kohottaen toista kulmakarvaansa, ja totesi lyhyesti: ”Ei.”
Ei heidän välillään mitään ollut. Kai. Hänen teki vain mieli tutustua poikaan paremmin, pörröttää tämän tukkaa ja kuunnella puheenpartta, jossa stadilaisuuden alta erottui vaikka kuinka varsinaissuomalaisuutta. Se muistutti häntä jostakusta. Ehkäpä isä oli puhunut niin, ei hän enää kunnolla muistanut. Ajatus isästä sai palan kurkkuun, ja niin hän työnsi sen mahdollisimman kauas mielensä pohjalle.
Hänen tummatukkainen työkaverinsa oli toista maata kuin Toni. Emma olisi viihtynyt Juhanin lakanoiden välissä vaikka kokonaisen viikon yhtä soittoa, jos mahdollisuus olisi annettu. Juhani oli hänen silmiinsä komea, piirteet kulmikkaat ja hieman kyömy nenä sopi loistavasti yhteen kaiken muun kanssa. Nuoren miehen hymy oli herkässä, eikä Emma voinut olla ihailematta huoletonta ja rauhallista elämänasennetta. Se tasoitti hänen omaa äkkipikaisuuttaan ja tapaansa olla huolissaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta nyt Juhani ei hymyillyt, vaan katosi tauolle sanaakaan sanomatta. Emma odotti ja odotti toisenkin hetken, eikä lopulta kestänyt vaan pyysi yhden muista yökerhossa pyörivistä sinipaitaisista naisista tilalleen kaljahanan ääreen.
Pukuhuoneeseen laskeuduttiin kapeita metallisia kierreportaita. Emma tarttui kaiteeseen ollakseen kompuroimatta ja löysi lopulta Juhanin istumasta penkillä kuluneiden kaappien välissä.
Nuori mies tuijotti jonnekin seinälle ja sanoi lopulta: ”Mä toivoisin että sä tajuaisit pitää näppisi erossa siitä.”
Emma jäi seisomaan osaamatta sanoa mitään. Lopulta hän kuitenkin ärtyi ja tajusi äänensä olevan kiivaampi kuin halusikaan: ”Mutta kun meidän välillä ei ole mitään! Sitä paitsi, vaikka olisikin, niin ei se sulle kuuluis, sä et omista mua!”
”En niin”, Juhani keskeytti hänen purkauksensa melkein yhtä kiivaasti. ”Mutta mä en halua, että sä... että te... Mä en halua että sä päädyt sen sänkyyn ja se yrittää sua taatusti. Se ei ole... kiva ajatus”, jatkoi poika, hiljaisemmalla äänellä.
Emma miltei hymyili: ”Sä olet mustasukkainen.”
Juhani päästi pienen hymähdyksen, muttei kieltänytkään. Emma ojensi Juhanille kätensä kiskoakseen tämän ylös penkiltä.
”Sä olet ollut jo liian pitkään tauolla. Muut alkaa kohta ihmetellä ja luulevat, että me puuhataan jotakin hyvinkin epäsopivaa keskellä työvuoroa.”
Aamun sarastaessa Emma vaihtoi työpaitansa neuleeseen ja farkkuihin ja astui ulos ovesta vain tajutakseen, että oli unohtanut sateenvarjonsa. Hän näki moisella suojalla varustetun hahmon lähestyvän itseään rakennuksen kulmalta ja yllättyi tunnistaessaan tämän Toniksi.
”Meinaatko sä olla ritarillinen jo toista kertaa tänä iltana?”
”Miksei”, Toni vastasi.
”Mitä sä oikein teet täällä tähän aikaan?”
”Hmm... Mä en asu kaukana. Tule mukaan, sä kastut muuten. Mä haluisin vain jutella, tai jotain.” Emma epäröi muutaman sekunnin ja poika jatkoi: ”Mä ihan oikeasti tarvitsen jonkun jonka kanssa jutella.”
Tyttö nyökkäsi vaikka tiesikin ettei ratkaisu välttämättä ollut fiksuin mahdollinen. Toni astui hänen viereensä, kiertäen käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, jotta he mahtuisivat paremmin saman sateenvarjon alle.
Emma laahusti eteenpäin vaitonaisena, ja lopulta sateenvarjoa pitelevä poika kysyi: ”Sä vaikutat väsyneeltä. Onko kaikki hyvin?”
”On, kai. Rankka ilta vain. Ja mä en pidä sateesta, ollenkaan.”
Toni pysähtyi, katseli Emmaa hetken ilkikurinen pilke silmissään, ja löysi sitten jostain sisäisen Gene Kellynsa. Hän tarttui tyttöä vasemmalla kädellä vyötäisiltä ja painoi sateenvarjoa pitelevän oikean kätensä tämän kättä vasten.
”I’m siiinging in the raaain, just siiinging in the rain, what a glooorius feeling, I’m happy again...” hän lauloi pyörittäen hämmästynyttä Emmaa muutaman kerran ympäri.
Tyttö heitti päänsä taakse ja nauroi, kepeää heleää naurua: ”Sä laulat tosi huonosti!”
”Ja tanssin vielä huonommin. Mutta ainakin sain sut nauramaan.”
He pysähtyivät kasvokkain, asfaltilla valuvan veden kastellessa kengät. Emma kohotti katseensa ja näki Tonin kumartuvan hiukan. Hän raotti suutaan ja Tonin huulet miltei koskettivat hänen omiaan, hän tunsi hengityksen kasvoillaan. Ja silloin Emma, joka katsoi poikaa suoraan silmiin, näki niissä jotain, joka sai hänet vetäytymään pois kuin sähköiskun saaneena. Hän pudisti päätään ja Toni ojentautui takaisin koko pituuteensa, näyttäen lapselta joka oli yllätetty sormet keksipurkissa.
”Onko sulla laseja? Tai onhan sulla varmaan, mulla on jano.”
”Joo, ota vaan sieltä oikeanpuoleisesta kaapista”, sohvalle asettautunut Toni ohjeisti.
Emman näppeihin osui ensimmäisenä särolaitainen sininen muki. Hän täytti sen vedellä, joi ahnaasti huuhtoakseen alas illan hieman kitkerän maun ja istui sitten tuolille työpöydän viereen pyöritellen tyhjää mukia käsissään.
”En mä edes tiedä mistä mä halusin puhua”, Toni aloitti. ”Annikan kanssa tuntuu vaan niin typerältä jutella mun asioista. Se on oikein ydinperheestä. Mua isä kierrätti ympäri länsirannikkoa. Kun me alettiin asettumaan johonkin, kun mä olin saanut kavereita, se alkoi ahdistua ja sitten mentiin taas. Ruotsissa me asuttiin sen aikaa, että mä ehdin just ja just oppia kielen.”
Emma kurtisti kulmiaan: ”Sä olet asunut Ruotsissa?”
”Joo jonkin aikaa. Siihenkin tottui, mä olin pieni. Osasin sinne mennessä sanoa tasan ’Jag heter Anton’.”
Emma värähti ja tiputti mukin käsistään. Henkeään haukkoen hän keräsi sirpaleet lattialta ja sai lopulta sanottua: ”Sun nimi on Anton?”
”Joo, mutta Toni on helpompi, näin Suomessa”, poika vastasi reaktiosta yllättyneenä. Emma lykkäsi mukin sirpaleet pöydän kulmalle, mutisi pikaisesti jotain siitä kuinka hänen pitäisi mennä, sori vaan, pujotti kengät jalkoihinsa ja syöksyi ovesta ulos jättäen hämmentyneen, sohvalla istuvan Tonin tuijottamaan peräänsä.
Sade ei ollut lakannut, päinvastoin. Emma kastui hetkessä, muttei jaksanut välittää siitä, kuinka märät farkut painoivat ja ballerinat hankasivat. Lopulta hän huomasi jonkin teollisuuslaitoksen lastaussillan ja kiipesi katoksen alle miettimään kaikkea kuulemaansa. Lauseet pyörivät hänen mielessään kuin flipperin pallo. Tonin sanat olivat rikkoneet pirstaleiksi muutakin kuin sinisen mukin, mutta niistä pirstaleista hän sai uusia paloja palapeliin joka oli jäänyt niin kovin kesken vuosia sitten. Viimeiset palat kuitenkin puuttuivat vielä. Hän nojasi selkänsä kylmään betoniseinään ja sulki silmänsä vanhojen kuvien vaeltaessa luomien takana.
Hänen olisi mentävä takaisin.
Hänen olisi saatava tietää.
Tonin olisi saatava tietää.
9.
Palatessaan takaisin ullakkoasuntoon Emma oli läpimärkä. Toni käski häntä luopumaan farkuistaan ja neuleestaan ja istutti tytön sohvannurkkaan. Itse hän istui viereen ja antoi Emmalle juovikkaan huovan lämmikkeeksi. Tyttö kääriytyi siihen kiitollisena.
Vesi valui hiuksista hänen kasvoilleen, kun hän etsi sanoja joilla aloittaa: ”Ole kiltti äläkä sano mitään, älä yhtään mitään. Mä en saa tätä muuten loppuun. Lauri oli just täyttänyt yhdeksän. Toinen heinäkuuta. Mansikkakakkua, niin kuin aina. Sillä viikolla oli satanut paljon, sinä aamunakin. Mä olin bongannut sen vanhan ladon Sepänmäeltä, Sepänmäki se kai oli. Ja olihan meitä kielletty, mutta ei me siitä välitetty.”
Toni kuunteli tarinaa hiljaisena ja kauhistuneena. Lopulta Emman ääni petti kyynelten valuessa virtanaan poskille, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan: ”Sä olit liian pieni, ne ei tuonu sua sairaalaan, sä et varmaan muista. Mutta sen huutamisen ja riitelyn säkin muistat. Ne huusi toisilleen, ne huusi mulle, ja sitten taas toisilleen. Ja... ja sitten isä sai tarpeekseen ja pakkas laukkunsa ja vei sut mukanaan Ruotsiin, enkä mä enää koskaan nähny sua.”
Emma puri huultaan: ”Musta tuntuu, että äiti ei koskaan antanu mulle anteeksi sitä, että mä vein siltä sen molemmat pojat. Se oli kaikki mun syytä. Jos mä en olisi ollut niin typerä ja uhkarohkea, kaikki olisi ollut toisin...”
Vasta Emman lopettaessa ja painaessa kasvonsa polviaan vasten sanat upposivat kunnolla Tonin tajuntaan ja hän kuuli adrenaliinin kuohun korvissaan. Miten hän ei ollut tajunnut mitään? Mutta siitä oli niin kauan.
Emma, Emilia, valkotukkainen Emilia, jonka kanssa hän oli piiloutunut sängyn alle äidin ja isän riidellessä. Isosisko, jota hän oli ihaillut ja pelännyt ja joka ei juuri koskaan ottanut häntä leikkeihinsä mukaan. Ja jota hän oli kuitenkin niin kovin kaivannut, kun isä oli vienyt hänet mukanaan Ruotsiin. Hän oli menettänyt kerralla lähes koko perheensä, kuusivuotiaana.
Vasta vanhempana hän oli tajunnut kysyä mitä oli tapahtunut, mutta isä ei puhunut sanaakaan. Ei Laurista, eikä muistakaan. Isä oli vain juossut pakoon, lähtenyt heti kun oli alkanut kiintymään johonkin paikkaan tai henkilöön. Toni oli vihannut isäänsä tämän vaitonaisuuden ja karkumatkan takia, vihannut, tapellut ja sitten luovuttanut.
Emma oli lopettanut nikottelunsa ja pyyhki silmiään huovan kulmaan. Toni siirtyi lähemmäs tyttöä ja kiersi kätensä hellästi tämän hartioiden ympäri: ”Me oltiin lapsia silloin. Ei se ollut sun syy, se oli onnettomuus. Etkä sä ollut vastuussa niistä ratkaisuista joita aikuiset tekivät, ne teki ne ihan itse.”
Emma painoi päänsä hänen hartiaansa vasten ja näytti vieläkin surkealta, joten Toni kuiskasi tytölle rohkaisevasti: ”Emilia hei, älä itke. Siitä on toistakymmentä vuotta, eikä sitä voi enää mikään muuttaa. Mutta meillä kahdella on vielä vaikka kuinka aikaa edessä. Edessä ja yhdessä.
Ja mä vannon, etten yritä suudella sua enää.”
Vihdoinkin Emma hymyili.
- - -
Kuvat: Adam Pinson : CC BY-NC , Quinn Bromdowski : CC BY-SA ja Chacabuco : CC BY-NC-ND.
